Ahdistus, sinä katala elämänkumppani

Aina toisinaan hätkähdän tajuamaan, että olen ollut suurimman osan elämästäni jossain määrin onneton. Tai en ainakaan onnellinen sanan perinteisessä merkityksessä. Mitä haaskausta! Ei täällä pitkään pöljäillä muutenkaan eikä edes ennalta määrättyä aikaa. Kliseiset toteamukset elämän lyhyydestä sekä mietelauseet jokaisen päivän merkityksellisyydestä ovat aina saaneet silmäni pyörimään kuopissaan, mutta kyllähän ne johonkin perustuvat.

Viime viikosta asti olen taas tuskastuneena rämpinyt ahdistuksen lamauttamana – ilman mitään järjellistä syytä. Olen ollut reilun viikon kokovartalokrampissa, koska palasin eilen töihin joululomalta. Pidän työstäni, mutta olen pöpin pääni vuoksi vähentänyt työtuntini aivan minimiin. Ei pitäisi siis olla riskiä, että työtahti olisi jotenkin ylivoimainen. Tälle ahdistusreaktiolle ei siis pitäisi olla mitään rationaalista selitystä.

Sehän näissä mielenterveysongelmissa niin harmittaakin. Järki ja mieli huitelevat aivan eri sfääreissä. Järjellä tiedän, että minulla menee useammallakin mittapuulla melko mukavasti tällä hetkellä, mutta siitä huolimatta en saa mieleltäni enkä keholtani rauhaa. Vatsalihakseni ovat jatkuvassa jännityksessä, samoin leukaperäni, pulssi kohoaa ja tärisyttää. Minulle on myös ilmaantunut viime aikoina uusia pakkotoimintoja. Olen repinyt peukaloideni ihoa reippaat 20 vuotta, huulianikin jo varmaan vuosikymmenen, mutta hiljattain olen alkanut lisäksi purra kieltäni, puristaa käsiäni nyrkkeihin ja painaa kynsillä sormenpäitäni. Kaikkia näitä puuhailen itseltäni huomaamatta, kunnes havahdun kipuun tai veren vuotamiseen. Tai siihen, että esimerkiksi Sami huomauttaa, että olisikohan aika taas lakata repimästä. Sen lisäksi, että tällaiset pakkotoiminnot ovat typeriä ja hankalia, ne aiheuttavat myös kurjia esteettisiä haittoja. En haluaisi viilettää huulet riekaleina ja peukaloiden nahat verisinä, mutta viiletän silti.

Kävin taas eilen höpöttelemässä (psykiatriselle?) sairaanhoitajalle. En vieläkään ole varma, mikä hänen tittelinsä on. Hän on joka tapauksessa minun mieleeni. Hän on empaattinen, osallistuva ja pätevä. Siitä huolimatta, että olen ravannut vastaavien henkilöiden juttusilla usein aiemminkin, hän on ensimmäinen, joka antoi minulle konkreettisia neuvoja ahdistuksen selättämiseen. Toivottavasti niistä on apua. Totesimme jälleen yhteisymmärryksessä, että minun haasteitani ei lyhytterapiassa selvitetä, psykoterapia olisi minulle se oikea hoitosuunta.

Pitänee lotota ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Josko voittaisin rahat tämän pipipään fiksaamiseen.