Pieni mies

Eiliset treffini saivat minut pohtimaan taas ulkonäköasioita. Sami (nro 42) oli hyvin pieni mies. Ei ainoastaan pituudeltaan, mutta myös ruumiinrakenteeltaan. Takaapäin hän näytti lapselta.

Minulla on joitain ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, jotka ohjaavat sitä, ketkä esimerkiksi osuisivat silmääni väkijoukossa. En kuitenkaan sanoisi, että minulla on varsinaisia ulkonäöllisiä vaatimuksia, jotka pilaisivat mahdollisuuden parisuhteeseen – paitsi pituus. Häpeän myöntää, mutta kuulun niihin naisiin, jotka eivät pysty kuvittelemaan itseään lyhyemmän miehen kanssa. Yleensä tuota ongelmaa minulla ei juurikaan ole, koska olen itse lyhyt. Minulla on useita korkokenkiä joka vuodenajalle, ja vaikka joissain kengissäni korot ovat 10 senttimetriä korkeat, olen silti harvoin miestä pidempi. Sami oli kuitenkin minua lyhyempi, vaikka olin pukeutunut matalimpiin kenkiini.

Tiesin tämän jo ennen treffejämme, koska pituutemme tulivat puheeksi ihan muun aiheen yhteydessä. Minulla ei yleensä ole tapana kysellä miehen pituutta etukäteen, toisin kuin ilmeisesti erittäin useilla naisilla. Tiedän, että pituus voi olla miehelle erittäin arka aihe. Sen vuoksi soimaankin itseäni, koska koen ongelmana ulkoisen ominaisuuden, jolle mies ei kertakaikkiaan mahda itse mitään. Sami kertoi olevansa sinut pituutensa kanssa, mutta on toki kokenut vähättelyä elämänsä aikana. Hän on myös tottunut siihen, että miehen pituus on monille naisille erittäin tärkeä.

Yritin olla välittämättä hänen pienuudestaan. Kun istuimme lasillisilla, kaikki oli hyvin ja meillä oli todella hauskaa. Sen sijaan, kun seisoimme, en pystynyt ajattelemaan muuta kuin hänen pituuttaan. Huomasin myös tekeväni samaa, mitä joskus muidenkin lyhyiden miesten kanssa, eli aloin seistä vaistomaisesti huonommassa ryhdissä, jotta vaikuttaisin itse lyhyemmältä. Siinä pinnallisten ajatusten ristitulessa pohdin, miten voisin käyttää niitä kymmenen sentin korkojani, jos matalissa kengissäkin painuin lysyyn.

Jos itselläni on näin kamala, pinnallinen vaatimus, miten voin pahoittaa mieleni, jos joku mies ei halua olla ylipainoisen naisen kanssa. Pituudelleen ei voi mitään, mutta mikään ei estä minua laihduttamasta. Tai no, ylipainooni ovat johtaneet monet seikat, jotka eivät ole sormia napsauttamalla korjattavissa, mutta periaatteessa ei ole mitään fyysistä tai tieteellistä estettä laihtumiselleni. En myöskään ole onnellinen tässä kehossa, joka tuntuu läskipuvulta. Minä olen tuolla jossain kaiken massan ja pehmeyden alla. Ottaen siis huomioon, että tämä vartalo ei tee minua (eikä miehiä) onnelliseksi, ehkä minun kannattaisi yrittää tehdä asialle jotain.

Mieltymyksessäni pidempiin miehiin saattaa pohjimmiltaan olla kyse omista epävarmuuksistani. Minulla on syömishäiriötaustaa ja jo syömishäiriöideni huippuvuosina näin itseni aina isona, vaikka olin alipainoinen. Vaikka vasta viime vuosina lihavuuteni on ollut realismia, olen koko elämäni tuntenut olevani liian iso. Kenties vääristynyt kehonkuvani on johdattanut minut viehättymään pidemmistä miehistä. Jos mies on selvästi pidempi, näytän edes johonkin suuntaan pienemmältä.

Lyhyiden ja hoikkien miesten seurassa pelkään aina, että näytän siltä, kuin olisin aikeissa syödä deittikumppanini välipalaksi. Jos minun ja Samin eilisistä treffeistä olisi tehty sarjakuvaruutu, minulta valuisi kuola suusta ja ajatuskuplassa Sami olisi lautasella omena suussa.