Ensivaikutelmia (ja mies nro 32)

Ensivaikutelmalla on todella suuri merkitys. Deittisovelluksissa korostuneen suuri. Kun on päässyt pyyhkimisen vauhtiin, päätöksen tekee sekunnin sadasosissa. Satunnaisesti käy niin, että kuvia ja tekstiä pitää selailla hetken aikaa, ennen kuin intuitio ohjaa jompaankumpaan suuntaan, mutta silloinkin profiilikuvassa täytyy olla jotakin, jotta niitä muita kuvia ja tekstiä päätyy edes vilkuilemaan.

Itse olen päätynyt omassa profiilissani hymykuvaan. Arvelin, että harvoin kai kukaan ajattelee, että ihan kivannäköinen, mutta hymyilee liikaa. Pidän itsekin kuvista, joissa miehet hymyilevät. Vaikka vakavien kuvien takana voi todellisuudessa olla mitä kuplivin persoonallisuus, harkittu synkkyys on mielestäni jossain määrin luotaantyöntävää. Tässäkin on täysin kyse ensivaikutelmasta ja intuitiosta.

En missään nimessä usko, että pysyvää parisuhdetta rakennetaan pärstäkertoimen tai ensivaikutelman perusteella. Luonne on luonnollisestikin se, johon rakastutaan. Jotta suhde etenee ystävyyttä pidemmälle, tarvitaan kuitenkin keskinäistä vetovoimaa. Näin ollen ajatus siitä, että ulkonäöllä ei olisi mitään merkitystä, on mielestäni hevonkukkua.  Usein, kun puhutaan ulkonäöstä, yleistetään, että sekä miehet että naiset kaipaisivat rinnalleen supermallin näköistä partneria. Myönnän, että itseäni kiehtovat tietyt ulkonäölliset piirteet, mutta ne eivät ole sellaisia, joilla myydään lehtiä. Huomaan usein silmieni syttyvän, kun deittisovelluksessa tulee vastaan mies, jolla on ystävälliset kasvot. En kiinnostu yhtään rasvaprosentittomista salivartaloista, vaan pidän ”normaalista”, elämänmakuisesta kropasta. Yleisesti ottaen olen aina pitänyt luonnollisuudesta. Pidän siitä, että mies on juuri niin karvainen kuin geenit ovat päättäneet, ja että hiukset – jos niitä on – saavat elää omaa elämäänsä. (Paitsi että pitkistä hiuksista en välitä, mikä saattaa johtua rokkari-isäni pitkistä kutreista omassa lapsuudessani. Daddy issues? En myönnä mitään.)

Olen jutellut Tinderissä muutaman päivän ajan erään miehen kanssa. Tapaamme, kunhan tervehdyn flunssastani. Hän on siis mies nro 32. Hän on sellainen, jonka kohdalla emmin, ennen kuin päädyin pyyhkäisemään oikealle. En oikeastaan edes tiedä, miksi. Tai ehkä tiedänkin, mutta syytä ei ole kiva myöntää. Hän näyttää kuvien perusteella melko pienikokoiselta. Siinä ei tietenkään ole mitään vikaa sinänsä, mutta koska en ole itse saranapuolelta kulkevan kokoinen, vaan pikemminkin pyöreän pehmoinen, epävarmuuteni sai minut heti pohtimaan, näyttäisimmekö vierekkäin siltä, että aion nauttia hänet välipalaksi. Tässä tapauksessa päätöstäni ohjasi siis pikemminkin oma epävarmuuteni omasta ulkonäöstäni kuin ensivaikutelmani hänestä, joka oli itse asiassa oikein hyvä. Sitä, kuinka paljon omat epävarmuuteni ohjaavat pyyhkäisyjäni, voisi miettiä enemmänkin, mutta se on ihan oma lukunsa ja postauksensa.