Jalkakipuista sinkkua sapettaa

Tänään tämä sinkkuus korpeaa siihen malliin, että haluaisin mennä huutamaan metsään. En sitä kuitenkaan tee, koska pelkään leimautuvani kylähulluksi tai muuksi arveluttavaksi henkilöksi. Metsään pääsy olisi tällä hetkellä myös haasteellista, sillä minun on vaikea kävellä.

Tästä pääsenkin siihen, miksi olen tänään niin kyrpiintynyt. Kun on parisuhteessa, voi huolettomammin olla jalkakipuinen, käsi paketissa tai pää kainalossa. Kumppani voi käydä kaupassa, kävelyttää koiran ja auttaa kotosalla. Sinkku hoitaa nämä itse, kivusta viis. Kun joka askel on tuskaa, oma elämäntilanne turhauttaa normaaliakin enemmän ja pinna kiristyy siihen malliin, että lopulta päätyy verbaalisesti oksentamaan kaiken ärsytyksen blogiinsa.

Sain ystävältäni kyynärsauvat lainaksi ja niistä on paljon apua, niiden kanssa jalkaani ei satu kävellessä. Kyynärsauvaelämä ei kuitenkaan ole ihan mutkatonta. Kaupassakäynti on hankalaa, mitään ei voi kantaa, liikkuminen on hyvin hidasta ja koiranulkoilutus on silkka mahdottomuus. Hauvan vien siis ulos ilman sauvoja, ja turhaudun ihanalle nelijalkaiselle kämppikselleni, kun mokoma ei ymmärrä, miksi nyt ei kävelläkään tavanomaisen reippaaseen tahtiin.

Sinkkuuteni on emotionaalisesti raskasta ja ajoittain raastavaa, mutta tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa myös käytännössä vaikeaa. Jalkavammani on sellainen, että minun pitäisi välttää rasitusta, mutta autottomana sinkkuna se on mahdotonta. Liikuntaharrastukseni ovat tauolla ja joutunen jatkamaan sairaslomaanikin (liikunnallinen työ), mutta käytännön asiat on silti hoidettava. Tässä nimenomaisessa vammassa kävely on myös rasitusta. Jalka ei parane, enkä minä voi sille mitään.

Tähän joku voisi todeta, että miksi et pyydä apua ystäviltä tai perheeltä. No siksi, että tarvitsisin apua pitkin päivää ja mahdollisesti pitkän aikaa. En aio pyytää ruuhkavuosia eläviä ystäviäni tai eläköityneitä vanhempiani käymään minulle kaupassa ja ulkoiluttamaan koiraani. Eri asia olisi, jos jalkani olisi säpäleinä, enkä pärjäisi ollenkaan ilman sauvoja. Nyt pystyn kuitenkin nilkuttamaan ilman sauvoja, se vain sattuu. En asettele marttyyrin viittaa hartioilleni, en vain kehtaisi pyytää moista apua, ajatuskin tuntuisi ihan mahdottomalta. Ja vaikka tällaista apua tarjottaisiinkin, en tohtisi ottaa sitä vastaan. Uskon, että moni sinkku pystyisi samastumaan tähän.

Voisin kirjoittaa pitkän kirjoituksen siitä, miten monin muinkin tavoin maailma on sinkulle haastava ja epäreilu, mutta jätän nuo vaahtoamiset toiseen hetkeen. Parasta olla ruokkimatta tätä potutusta.