Kell’ onni on se sitä somessa hehkuttakoon

Nyt kun parisuhde 2.0 kukoistaa, päiväni tihkuvat siirappia ja Sami on muuttunut unelmien poikaystäväksi, olen taas inspiroitunut kirjoittelemaan muistakin aiheista kuin seurustelustani. Nautin tästä onnesta suunnattomasti, mutta en jaksa kirjoittaa siitä loputtomasti. Toki välillä hurmio kasvaa niin suureksi, että tarvitsen sille poistumistien, ja silloin tämä blogi sopii siihen tehtävään mainiosti. Usein olen kuitenkin sen verran ankea tyyppi, etten saa kiksejä hehkuttamisesta, vaan tarvitsen keinon jäsennellä vaikeita ajatuksiani. Sen vuoksi tässä blogissani aihepiirit ja tunnelmat ailahtelevat ajoittain melko roimastikin. Yhtenä päivänä kiitän tuuriani, että tapasin Samin, toisena oksennan näppäimistölle ahdistukseni ja masennukseni.

Pakotettu onni ja toteamukset, kuten ”onnellisuus on valinta”, aiheuttavat minussa henkisen kakomisrefleksin. Yhtä lailla ne blogit, vlogit ja muut itsensätoteuttamisväylät, jotka perustuvat pakonomaiseen elämän filtteröintiin ja onnen tyrkyttämiseen, aiheuttavat minussa suunnatonta turhautumista. Eskapismin hengessä voi olla mukavaa seurata hetken aikaa jonkun influensserin näennäisesti täydellistä elämää ja saada taukoa oman elämän kädenlämpöisyydestä. Kenenkään elo ei kuitenkaan ole niin sataprosenttisen upeaa, etteikö edes joskus tekisi mieli huutaa taivaille ”v*ttu, mitä paskaa”. Miksi siis väittää muuta?

Muun muassa tästä syystä somemaailma on minulle raskas. Instagramissa olen tehnyt tietoisen päätöksen seurata lähinnä tilejä, joiden sisältö koostuu maisemakuvista tai koirien touhuista. Myös omat julkaisuni liittyvät lähes yksinomaan näihin kahteen aihepiiriin. Luonto on ihmeellinen ja koirien onnellisuuteen voi luottaa.

En väitä, ettenkö koskaan olisi itse syyllistynyt todellisuuden vääristelemiseen. Jossain määrin teen sitä kenties alinomaa. Instagramiin julkaisemieni maisemakuvien saatesanoina saattaa usein olla jotain geneeristä diipadaapaa, kuten vaikkapa ”tällainen sää tekee minut onnelliseksi”. On täysi totuus, että hetki luonnossa tekee minut usein onnelliseksi. Totuus on myös, että kaksi tuntia myöhemmin saatan istua kotona vihaamassa elämääni. En kuitenkaan päästä pientä seuraajajoukkoani sen kummemmin sisään elämääni eikä minulla ole patologista tarvetta väittää, että elämäni olisi yhtä loputtoman onnellista luontoseikkailua. Mikäli joku kaikesta huolimatta sen päätelmän tekee satunnaisesti julkaistuista luontokuvistani, vastuu väärinymmärryksestä ei ole minun.

Kenties räikeintä somepetosta on itsensä asettaminen onnellisuuden ja seesteisyyden jalustalle, jolta voi neuvoa niitä raukkoja, jotka eivät ole vielä löytäneet tietä onneen. Sieltä voi suoltaa elämänohjeita ja imeliä aforismeja heille, jotka elävät siinä todellisuudessa, jossa elämä on toisinaan vain silkkaa kuraa. Valaistuneena voi jopa avautua omasta karikkoisesta matkasta tuohon hetkeen, kun onni löytyi. Sitten tuopin äärellä selviää, että somessa keittiöpsykologiaa viljelevä ja neuvoja hyvään elämään jakeleva elämänmestari onkin todellisuudessa yhä täysin hukassa oleva ihmisraunio. (Jokseenkin spesifin esimerkin takana saattaa olla omakohtainen kokemus erään tutun edesottamuksista.)

Eino Leinon sanonta ”Kell’ onni on se onnen kätkeköön” ei totisesti ole tätä päivää.

suhteet ajattelin-tanaan parisuhde syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *