Huomasin ensimmäisiä merkkejä niin kutsutun biologisen kellon varovaisesta tikityksestä kymmenisen vuotta sitten. Melko tarkalleen kolmenkympin kohdalla se pärähti käyntiin rysäyksellä. Siitä lähtien olen pyrkinyt vakituiseen suhteeseen, jonka varaan voisi hiljalleen perustaa perheen – jos se siis olisi minulle ja hypoteettiselle kumppanilleni mahdollista. En todellakaan pidä sitä itsestäänselvyytenä. Seitsemän vuotta myöhemmin olen edelleen tahtomattani lapseton enkä edelleenkään tiedä, olenko yksi heistä, joka tulee raskaaksi pelkästä ajatuksesta, vai kuulunko siihen porukkaan, joka joutuu käymään läpi lapsettomuushoitohelvetin.

Olen ollut kaksi kertaa lapsenvahtina ystäväni taaperolle, joka on sairastellut lähes tauotta koko kevään. Taaperotyttö aloitti päiväkodin tammikuussa, ja sen jälkeen ystäväni perhe on ollut loputtomassa sairastelukierteessä. Tälläkin kertaa tytöllä oli ollut kuumetta vielä edellisenä päivänä.

Luimme kirjoja (toisin sanoen minä osoittelin kuvia ja hän kertoi, mitä kuvat esittivät), leikimme autoilla, touhusimme Dubloilla, kuvittelimme olevamme kahvilassa ja katsoimme kännykästäni minun koirani kuvia. Jälkimmäiseen aktiviteettiin olisi tarvittaessa löytynyt materiaalia tunneiksi. Kävimme myös pihalla leikkimässä hiekkalaatikolla, johon en ollut vaatteideni puolesta ollenkaan varautunut. Kun siitä huolimatta istuin hiekkalaatikon reunalla aivan vääränlaisissa vaatteissani, mietin, miten typerältä mahdoin ulkopuolisen silmin näyttää. Toisaalta, ulkona oli samaan aikaan isäoletettu kahden lapsen kanssa, joka oli myös pukeutunut aivan kummiin vaatteisiin heidän puuhiinsa nähden. Suorat housut ja kauluspaita näyttivät hieman omituisilta tuossa kontekstissa – erityisesti siinä vaiheessa, kun he ottivat pihaliidut esiin ja alkoivat taiteilla kuvia asfalttiin. Pohdin, oliko mies kaltaiseni typerä lapsenvahti, joka ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että saattaisi päätyä pihalle leikkimään, vai isä, joka ei yleensä likaa käsiään.

Kun tulimme ulkoa takaisin sisään, ystäväni taapero nosti kädet ylös kohti minua merkiksi, että haluaisi syliini. Kannoin hänet hissiltä heidän kotiovelleen ja harmittelin, kun minun oli laskettava hänet alas siksi hetkeksi, että sain kaivettua avaimet taskustani. Myöhemmin, kun luimme kirjaa, hän hakeutui syliini istumaan. Siinä vaiheessa, kun äitinsä oli jo kotona ja olin lähdössä kotiin, pikkuinen tyttö ei olisi halunnut, että lähden. Olen tavannut hänet muutamia kertoja ja ollut lapsenvahtina kahdesti, mutta tunnen jo kiintymystä häntä kohtaan. Noina hetkinä, kun pidin häntä sylissäni, lämmitin hänelle ruokaa tai lauloin hänen kanssaan samalla, kun hän istui potalla, tajusin jälleen, miten paljon haluaisin kokea nuo hetket oman lapsen kanssa.

Lapsettomuuteni on minulle erittäin suuri stressin ja alkavan epätoivon aihe, joten pyrin miettimään asiaa niin vähän kuin mahdollista. Silloin, kun minulla on kenties koko maailman suloisin taapero sylissä, oma tilanne tulee mieleen väistämättä. Tuossa hetkessä sitä on melko vaikea paeta. Sentään olen nyt parisuhteessa, jonka toinen osapuoli vaikuttaa avoimelta perheenperustamistoiveilleni. Jopa siinä määrin, että tuossa eräänä iltana pyörittelimme puolivitsillä erilaisia vaihtoehtoja mahdollisten lapsiemme nimiksi. Minä ehdottelin vakavissani, Sami ehdotteli gangsta rap -artistien nimiä. Yhdestä mainitsemastani tytön nimestä hän totesi, että on miettinyt samaa nimeä itsekin. Minulla on poikaystävä, joka on joskus miettinyt nimeä mahdolliselle tyttölapselleen. Ehkä tässä on vielä pientä toivoa, että pääsen joskus laulamaan oman lapseni pottatoimitusten ratoksi.