Nyt ollaan hyvin kaukana siitä, mitä blogini alun perin käsitteli. Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, rämmin ja kömmin tukahduttavassa, loputtomassa Tinder-suossa. Epätoivoinen deittailuni alkoi saavuttaa masokistisia piirteitä, kun raahauduin väkisin treffeille päivästä toiseen, vaikka miehiin tutustuminen oli muuttunut jo ilottomaksi kokopäivätyöksi. Sitten Sami singahti elämääni, sinkkuuteni päättyi ja epätoivo muuttui epäuskoksi. Voiko tämä olla tottakaan, että tapasin ihanan miehen, joka pitää myös minusta? Elämä totta tosiaan on tarua ihmeellisempää ja kaiken lopputuloksena elämäni on nyt siinä pisteessä, että parisuhdeharrastan. Niin se elämä muuttuu. Vaikka olen sinkoutunut kauas alkuperäisestä kärsimyspäiväkirjastani, nautin yhä kirjoittamisesta. Siispä höpötän yhä edelleen – välillä parisuhdekiemuroista ja tänään haisevista ahdistelijasedistä.

Tänään bussissa nenääni tunkeutui hajuyhdistelmä, joka vei minut lähes kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Tietynlainen partavesi ja (vanhan) viinan haju aiheuttavat minulle ahdistusta ja pahoinvointia. Olen melko aistiherkkä, mutta tämä kyseinen lemu aiheuttaa pahoinvointia ja ahdistusta ihan muista syistä.

Vuodesta 1993 alkaen kuljin yksinäni itäisen Helsingin ja keskustan väliä. Matkustin tuota reittiä itsenäisesti 8-vuotiaasta saakka. Useimmiten kaikki meni hyvin, mutta aina toisinaan sain matkoilleni epätoivottua seuraa. 90-luvulla huumeiden käyttöä tai sen lieveilmiöitä ei näkynyt katukuvassa. Lapsena en edes tiennyt, miltä huumeidenkäyttäjä näyttää, sen sijaan riesana olivat metroilla matkustelevat pultsarit.

Minulle oli kotona opetettu, että vieraille ei saa puhua eikä ikinä saa ottaa vastaan karkkia, vaikka sitä miten hyväntahtoisesti tarjottaisiin. Namusedistä puhuttiin ja Jammu Siltavuoren järkyttävät teot olivat vahvasti muistissa. Siispä tilanteissa, joissa istuin itsekseni metrossa, humaltuneet setämiehet eivät saaneet minulta vastakaikua. Minulta intettiin useat kerrat, miksi en vastaa, miksi istun tuppisuuna, enkö osaa puhua. Kun promillet olivat kohonneet tarpeeksi korkealle, näillä kännisillä sedillä ei käynyt mielessäkään, että tilanteessa, jossa umpihumalainen äijänköriläs yrittää jututtaa 8-vuotiasta pikkutyttöä, olisi jotakin kummaa tai epämiellyttävää. Minussahan se vika oli, kun en halunnut heidän kännisiin jorinoihinsa osallistua.

Joskus, kun kontakti oli saatava vaikka väkisin, mykkyyteni ei estänyt heitä koskettamasta minua. Pikemminkin se oli heidän näkökulmastaan upea tilaisuus – tämä tyttö ei puhua pukahda, vaikka koskettelisin. Mitään järisyttävän hirveää ei koskaan tapahtunut, mutta pari tapausta on jäänyt mieleeni selvemmin kuin tohtisin muistella. Erään kerran humalainen, pultsarintapainen mies istui minuun kiinni metrossa. Kun en vastaillut hänen puuduttavaan soperrukseensa, hän otti molemmin käsin toisesta kädestäni kiinni ja alkoi hieroa sitä intensiivisesti. Katsoin jähmettyneenä ikkunasta ulos ja toivoin, että tilanne loppuisi mahdollisimman pian. Olin liian nuori ymmärtämään, mitä tapahtui, mutta tiesin, että siinä oli jotain väärää. Lisäksi se oli minusta myös erittäin epämiellyttävää, ahdistavaa ja pelottavaa. Toisella kerralla istuin bussissa, kun vieras mies laittoi kätensä minun reidelleni. Muistan vieläkin sen viileän, nihkeän kämmentuntuman jalallani. Jälleen tiesin, ettei sitä olisi pitänyt tapahtua, mutta en osannut tehdä tilanteessa mitään. Toivoin vain, että hän ei lähtisi minun perääni, kun jään bussista pois.

Yhteistä molemmilla tapauksilla oli se, että kukaan ulkopuolinen ei puuttunut tilanteeseen. Bussikokemus saattoi jäädä muilta huomaamatta, mutta metromatkan lähentely oli erittäin avointa. Voimakkaasti humaltunut mies ahdistelee pikkutyttöä, mutta kukaan ei koe asiakseen puuttua tilanteeseen. Olin aivan varmasti silmin nähden järkyttynyt ja peloissani. Yhteistä näillä kokemuksilla oli myös se, että en kertonut niistä koskaan vanhemmilleni. Opin jo pienenä tyttönä häpeämään sitä, että minua ahdisteltiin. Humalaisten miesten kosketukset olivat osa elämää ja se piti vain hyväksyä kyseenalaistamatta.

On mieletöntä, miten voimakkaita muistoja hajut voivat herättää. Useimmiten, kun jokin tuoksu tai haju tuo mieleeni muiston, muistan elävästi jonkin lapsuuden lempijäätelön tai -karkin. Muisto on niin voimakas, että voin miltei tuntea maun kielelläni. Valitettavasti aina toisinaan viinaanmenevien mieshenkilöiden ominaishajut vievät minut yhtä elävästi noihin hetkiin, kun tuijotin alistettuna kaukaisuuteen ja toivoin hetken menevän ohi yhtä nopeasti kuin metro kiisi kiskoja pitkin.