Kulunut aika edellisestä kirjoituksestani taitaa olla tähänastisista pisin. Olen muka ollut kiireinen ja väsynyt. Todellisuudessa en ole ollut erityisen kiireinen enkä täten kai niin väsynytkään. Luulen, että hullu mieleni (vitsailen masennuksestani ja ahdistuksestani usein kutsumalla itseäni hulluksi, koska kaikesta voi vitsailla, paitsi Jada Pinkett Smithin kaljuuntumisesta) aidosti kokee, että olen elänyt hektistä aikaa, sillä voimavarani eivät riitä kovinkaan vauhdikkaaseen elämään. Näin ollen se, että joka päivä on ollut jotain, tuntuu uuvuttavalta. Toki persoonani on myös sellainen, että tarvitsen omaa aikaa jaksaakseni ja toipuakseni.

No se siitä.

Minulla on uusi parisuhdeharrastus! Minä ja Sami käymme nykyään yhdessä kuntosalilla viskomassa ja repimässä. Tässä harrastuksessa on kätevää, että olemme samanpituisia – samat asetukset laitteessa kuin laitteessa käyvät molemmille. Puhkumme ja puhisemme siis vuorotellen. Salitreeni yhdessä on yllättäen todella mukavaa. En ole koskaan aiemmin innostunut vähääkään kuntosalitreenistä, en edes silloin, kun personal trainer höykytti minua. Syyn tähänkin keksin tämän uuden, odottamattoman innostukseni myötä.

Olen lapsuudestani saakka ollut suhteellisen arka. Vaihtelevasti sosiaalisesti, mutta tasaisen varmasti kaikessa edes kaukaisesti extremeä muistuttavassa toiminnassa. Tämä takavuosien personal trainerini on sen sijaan luonteeltaan heittäytyjä, joka haluaa jatkuvasti testata ja haastaa itseään. Siispä hänen minulle räätälöimänsä kuntosaliohjelmakin oli melkoista mielikuvituksen ja itsensä ylittämisen ilotulitusta. Hänen ohjauksessaan ei todellakaan menty sieltä, missä aita on matalin, vaan aita oli niin korkealla, että pelkäsin edes kurkottaa. Eipä tuossa mitään, jos on luonteeltaan samankaltainen rämäpää kuin hän, mutta kun kaltaiseni arkajalka haluaa itselleen saliohjelman, on tuhoon tuomittua kuvitella, että kävisin treenaamassa yksinäni harjoitteita, joita juuri ja juuri uskalsin kokeilla ammattilaisen valvovan katseen alla.

Personal trainerini oli (ja on yhä) todella positiivinen, aurinkoinen, innostava ja ihana tyyppi. Hän oli myös tarkka ja vaativa. Hän on lukenut ja opiskellut paljon oikeanlaisen ravinnon merkityksestä. Kaiken kaikkiaan todella pätevä tyyppi, joka uskoo järkeviin, pysyviin muutoksiin, ei taikatemppuihin tai vippaskonsteihin. Hänen ainoa haasteensa on mielestäni tietynlainen tunneälyn puute. Jos asiakas pelkää tehdä isoa osaa harjoitteista, jokin on mennyt pieleen. Olen suorittanut aikoinaan hieman fysioterapian opintoja ja mieleeni on jäänyt erään opettajani toteamus. Hän sanoi, että on turhaa tehdä fysioterapia-asiakkaalle kuntosaliohjelmaa, jos asiakas ei aio jalallaan astua kuntosalille niin kauan kuin henki hänessä pihisee. Silloin täytyy soveltaa sen sijaan, että iskee kuntosaliohjelman kouraan ja päivittelee sitten, kun asiakas ei ole tehnyt harjoitteitaan. Tässä PT-touhussa pätee mielestäni sama periaate. Vaikka personal trainer itse rakastaisi monimutkaisia ja soveltavia harjoitteita, ei ole mitään järkeä antaa niitä sellaiselle, joka pelkää ja ujostelee.

Tästä pääsemmekin siihen, miksi Samin kanssa treenaaminen on ollut niin mukavaa. Hän on käynyt seurustelumme aikana salilla hyvin harvakseltaan, mutta on kertomansa mukaan treenannut aiemmin melko paljonkin. Hänellä on siis tietoa ja ymmärrystä salitouhuista. Sami osaa laskea penkkiä tarvittaessa, säätää nuppeja ja nappeja, lisätä painoja ja antaa vinkkejä oikeaoppisesta asennosta. Kaiken tämän hän tekee selvästi enemmän kuin mielellään. Huomaan, että Sami nauttii siitä, että saa opastaa minua. Ja koska kyseessä on poikaystäväni, en ujostele sanoa, jos olen täysin kujalla. Minulla on siis rento ja luottavainen olo hänen seurassaan. Sen sijaan jätän kyllä kertomatta, että aika usein tiedän paljon enemmän kuin hän luulee. Ihan vain, koska näen, miten paljon mielihyvää hän saa asiantuntijan roolistaan. Olen erään liikuntalajin ammattilainen ja olen tosiaan suorittanut hiukan fysioterapian opintoja, joten en ole täysin tietämätön siitä, miten kroppa toimii. Pari kertaa olen jopa korjannut hänen puheitaan.

Sen lisäksi, että treenaaminen tekee hyvää vartalolle, se tekee hyvää myös mielelle. Tajuan toki, että tämä on tiedetty jo pienen iäisyyden ajan. Joskus vain – tai hyvinkin usein – teorian toteuttaminen käytännössä on kaltaisilleni mielenterveysvammaisille melko haastavaa. Eiköhän jokainen mielenterveyttäni arvioinut henkilö ole vuosien varrella todennut, että liikunta on hyvästä. Mutta niinä aikoina, kun elämä on päämäärätöntä, utuista sumua, tulee aika harvakseltaan ampaistua lenkille. Siispä tällainen parisuhdeharrastus on mielettömän hyvä saamattomalle. Se on mentävä päivän kunnosta huolimatta, sillä toinen odottelee minua saapuvaksi. Syksyllä minulla oli sulkapalloharrastus hyvän ystäväni kanssa, mikä oli myös todella hauskaa yhdessä tekemistä. Kävin heilumassa ja nauramassa käsittämättömän kehnolle koordinaatiolleni kerran viikossa. Sitten jalkavamma tuhosi sulkapalloharrastukseni (ja kävelemiseni) enkä ole vieläkään uskaltanut koettaa uudestaan.

Tänään olen kärsinyt suurimman osan päivästä migreenistä, mutta kun kerran pystyn nyt kirjoittamaan blogia, kenties huomenna on parempi päivä. Ja jos näin tosiaan on, silloin menemme taas kuntosalille rehkimään!