Olen monesti elämäni aikana kadehtinut huolettomia ihmisiä, jotka vastaanottavat elämän sellaisenaan turhia murehtimatta. Olisipa ihanaa elää päivä kerrallaan, nauttia joka hetkestä ja olla miettimättä tulevaa. Mutta ei. Minä murehdin, vatvon, ylianalysoin, vainoharhailen ja sabotoin itseäni sekä onneani. Ajatukseni karkaavat ja kiitävät sellaista vauhtia, että kaikki realiteetit katoavat. Jään vahingoittavien ajatusten luuppiin, ja lopputuloksena onnistun vakuuttamaan itselleni jonkin järjettömyyden totuudeksi.

Parisuhteessa tämä vahingollinen toimintatapani ylikorostuu. Heikko itseluottamukseni ruokkii ajatuksia, jotka kyseenalaistavat kaiken. Hetket, jotka kaksi päivää sitten saivat minut onnesta soikeaksi, ovat ajatuksissani ehtineet muuttua täysin erilaisiksi. Mitä pidempään ehdin olla itsekseni pohdintoineni, sitä järjettömämmäksi olen päässäni kaiken muuttanut.

Kun miettii parisuhteen konseptia, ei ole lopulta niin kummallista, että toisinaan itseluottamus on koetuksella. Lähtökohtaisesti poika- tai tyttöystävän pitäisi ennen pitkää olla tärkein ja rakkain ihminen koko maailmassa. Miten voisin olla sekoilematta, kun en pysty kuvittelemaan, että voisin olla kellekään tuo henkilö? Jos koen, etten ole tarpeeksi älykäs, hauska, mukava, kiinnostava tai kaunis, miten voisin olla murehtimatta?

Keskiviikkoaamuna, kun Sami lähti luotani töihin, hehkuin onnesta. Perjantai-iltaan mennessä olin jo vakuuttunut siitä, että Sami on kyllästynyt minuun eikä halua viettää aikaa kanssani. Aivoni suodattavat pois kaiken positiivisen ja ihanan, mutta toistavat kaikkia epävarmuuksiani niin kauan, kunnes olen unohtanut kaiken muun. Siitä huolimatta, että Sami näyttää jatkuvasti eleillään ja teoillaan, että olen hänelle tärkeä.

Mieleeni on jäänyt kummittelemaan Samin taannoiset pohdinnat siitä, kuinka ihastunut hänen pitäisi olla. Siitä huolimatta, että hän sittemmin totesi, että keskustelu auttoi häntä ja että hän tajusi, kuinka tärkeä olen hänelle. Minulle tuosta kaikesta jäi käteen se, etten riitä. Etten kelpaa.

Olen kokenut monta kertaa tilanteen, jossa tapailen miestä muutaman kuukauden, jonka jälkeen hän lopettaa tapailumme. Olen näin ollen tehnyt johtopäätöksen, että antamani ensivaikutelma lienee parempi kuin todellinen persoonani. Oli todellinen syy tapailun loppumiseen mikä hyvänsä, olen kääntänyt päässäni tuon niin, että mitä enemmän minuun tutustuu, sitä vähemmän minun kanssani haluaa olla tekemisissä. Varmasti jotkut elämäni miehistä ovat tuon päätelmän tehneetkin, mutta tuskinpa kaikki. Tässä valossa Samin pohdinnat siitä, kuinka ihastunut hänen pitäisi olla, tukivat voimakkaasti ajatuksiani siitä, että olen jälleen pettymys.

Oman mausteensa tähän negatiivisten ajatusmallien soppaan lisäävät ahdistukseni ja masennukseni. Mikäli ajatuksenjuoksuni toimisi kuten ”normaaleilla” ihmisillä, näistä päähänpinttymistä olisi varmaankin helpompi päästä eroon. Tokihan tässä on myös tietynlainen noidankehä nähtävissä; masentuneilla ihmisillä on usein huono itseluottamus ja toisaalta huono itseluottamus on omiaan lisäämään masennusta.

Että tällaista tänään. Pääsyy tämän tekstin kirjoittamiseen oli se, etten lähettäisi Samille viestiä vainoharhoistani. Jos ne siis ovat vainoharhoja. Kenties tulkitsen onnistuneesti Samin olemuksesta lopun alkua. Sepä se, kun en tiedä. En voi luottaa omiin ajatuksiini. Näiden päänsisäisten kamppailujeni vuoksi parisuhteen alkutaival on minulle yhtäaikaisesti aina ihanaa ja toisaalta tuskallisen piinaavaa.