Viime vuosina kaikenlaiset vertit ovat olleet pinnalla ja puheissa. On introverttia, ekstroverttia ja ambiverttia. Jokainen vähääkään itsetutkiskelua harrastava on julistautunut omaan kastiinsa. Hiljaiset seinäruusut ovat löytäneet paikkansa maailmassa. He eivät olekaan kummallisia, kun vetäytyvät poteroihinsa, vaan introvertteja.

Olen tietysti ajan hengen mukaisesti koettanut itsekin sijoittaa omaa persoonaani asteikolle. Tuossa pari vuotta sitten koin oivalluksen ja tajusin, että monessa mielessä olen juuri tuota porukkaa, joka on kärsinyt vuosien varrella eksistentiaalista kriisiä siitä, miksi kotiin hiipiminen on ollut houkuttelevampi vaihtoehto kuin väkijoukossa hengaileminen aamunkoittoon. Monet tilanteet ja ajanjaksot ovat yhtäkkiä käyneet järkeen. Hetket, jolloin ihmettelin, mikä minua vaivaa, olivatkin vain rasitusta sosiaalisista tilanteista. Jo lapsena teeskentelin vatsakipua, jotta pääsin pakoon ystävän synttäreiltä. Teininä toistin tismalleen saman tempun ja pakenin keskellä yötä pakkaseen paikassa, josta en tiennyt reittiä kotiin (eipä ollut Google Mapsia tai Reittiopasta apuna tuohon aikaan). Lapsuudesta aikuisikään kaikki sukujuhlat, isot syntymäpäiväjuhlat ja mitkä tahansa isot kokoontumiset ovat aina tuntuneet jo ajatuksena melko painajaismaisilta. Sitä ne ovat usein olleet myös käytännössä.

Taannoinen kolmen vuoden alkoholiton kauteni herätti myös huomaamaan, että olin lievittänyt vaivautuneisuuttani alkoholilla teini-ikäisestä asti. Raivoraittiina sosiaaliset tilanteet, joissa ihmisiä oli paljon, saivat minut hetkittäin piileskelemään vessassa tai pylvään takana. Koulumuistot tulvivat mieleeni joka kerta, kun joku kävi kysymässä, onko minulla kaikki hyvin. Tuohon kysymykseen sain vastailla koko peruskoulun ajan, ja minut leimattiin ujoksi, negatiiviseksi ja pessimistiksi. Kärsin moisesta lokeroinnista. Erityisesti, koska koin sen virheelliseksi. Sekä lapsena että nyt aikuisena on aina helpompi vakuutella, että minulla on kaikki hyvin kuin alkaa selittää, että tässä vain keräilen itseäni kaiken älämölön väsyttämänä.

Vietin perjantai-illan ja ison osan lauantaista Samin ja hänen ystäväpariskuntansa kanssa. He tulivat toiselta paikkakunnalta vierailulle ja yöpyivät Samin luona viikonlopun ajan. Vaikka tässä juuri julistauduin trendikkäästi introvertiksi, en kuitenkaan ole sosiaalisesti lahjaton. Kaksin tai pienessä porukassa saan melko hyvin salattua tuon väkijoukkoa karttavan puoleni. Minulla olikin heidän kanssaan todella hauskaa. Samin ystävät olivat todella mukavia, helposti lähestyttäviä, rentoja ja mutkattomia. Siispä perjantaina, kun ystäväpariskunta pyysi minua lyöttäytymään heidän seuraansa myös lauantaina, ajatus tuntui oikein mukavalta. Lauantai olikin todella hauska ja viihdyin heidän ja Samin kanssa todella hyvin. Oli kiva tutustua Samin ystäviin ja huomata, että meillä synkkasi hienosti. (He olivat kuulemma pitäneet myös minusta, mikä on todella huojentavaa.)

Olimme alun perin suunnitelleet Samin kanssa, että kun vieraat ovat lähteneet, hän tulisi tänään illalla luokseni ja jäisi yöksi. Huomasin kuitenkin päivän mittaan, että vaikka olin viihtynyt kolmikon kanssa todella hyvin perjantaina ja lauantaina, olin tänään täysin kuitti, tööt, kaput. En ole jaksanut koko päivänä juuri muuta kuin löhöillä koirani kanssa. Puoli viideltä aloin pohtia, miten paeta suunnitelmaamme.

Tässä ei nyt ole kyse siitä, etten viihtyisi Samin seurassa. Hälytyskellojen ei tarvitse soida eikä tästä tarvitse kyhätä kriisiä kasaan. Olin vain kaksi päivää todella sosiaalinen porukassa, josta kaksi henkilöä tapasin ensimmäistä kertaa ja kolmannenkin olen tuntenut vasta vajaat kolme kuukautta. Jos jotakin, koen, että tämä viikonloppu lähensi minua ja Samia entisestään. Me olemme nyt avoimesti ”me” myös ystävien edessä. Suhteemme siirtyy vähitellen tasolle, jolla seikkailemme parina läheistemme läsnä ollessa – emme ole pari ainoastaan suljettujen ovien takana.

Päädyin lopulta lähettämään viestin Samille, jossa muotoilin asian niin, että kenties voisimme siirtää yökyläilyn tiistaille, jotta hän ehtisi olla hetken itsekseen, mutta toisaalta meillä olisi myös yhdessä hiukan enemmän aikaa ennen aikaista nukkumaanmenoa. Tunnen Samin jo sen verran hyvin, että arvelin hänenkin olevan väsynyt kaikesta sosiaalisuudesta. Olin oikeassa, hän nimittäin vastasi, että tiistai voisi olla parempi, sillä hän kaipaa hieman omaa aikaa intensiivisen viikonlopun jälkeen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ehdotin muutosta suunnitelmiimme, joten päädyin pieneen valkoiseen valheeseen ihan vain varmuuden varalta. Nyt tiedän, että jatkossa voin vastaavissa tilanteissa kertoa suoraan, että sosiaalinen kapasiteettini on pursunut ylitse ja tarvitsen hiukan omaa aikaa. Hän ymmärtäisi sen kyllä.

Olemme tässä suhteessa melko samanlaisia, mikä on todella helpottavaa. Juttelin joitain päiviä sitten erään ulkomailla asuvan ystäväni kanssa puhelimessa. Hän kertoi kamppailevansa juuri sen kanssa, että hän kaipaa enemmän omaa tilaa, mutta hänen poikaystävänsä haluaisi olla yhdessä miltei joka hetki. Vaikka poikaystävänsä on kuulemma ymmärtäväinen eikä ole ottanut toivetta omasta ajasta henkilökohtaisena loukkauksena, ystäväni potee kuitenkin syyllisyyttä. On helpompaa, jos parisuhteen molemmat osapuolet tarvitsevat suhteellisen samassa määrin aikaa olla yksin.

Nyt siis vietän huomisen vielä omassa kummallisessa kuplassani, jotta pystyn taas nauttimaan tiistaina joka hetkestä Samin kanssa.