Mielivaltaisuuden armoilla
Ihminen on kyllä kummallinen kokonaisuus ja psykosomaattisilta ominaisuuksiltaan niin mieletön organismi, että hengästyttää. Kehon ja mielen yhteistyö on kertakaikkisen upeaa. On huikeaa, miten esimerkiksi kroppa voi kertoa, että mielenterveytesi on prakaamassa. Käytän ylisanoja, mutta olen miettinyt tätä viime aikoina paljon.
Minä voin paremmin kuin aikoihin. Tai niin luulen – kehoni välittää minulle jatkuvasti päinvastaista viestiä. Olen käynyt vuodenvaihteen tienoilta saakka lyhytterapiassa, sillä samaan aikaan, kun koen voivani paremmin kuin vuosiin, ahdistukseni lisääntyy ja muuttuu mielivaltaisemmaksi. Kuten niin moni muukin, myös tämä mielenterveyden ammattilainen on sitä mieltä, että minulla on liikaa traumoja ja haasteita käsiteltävänä, jotta lyhytterapiasta olisi kummempaa hyötyä. Ongelmana on ollut ennenkin, ja on tälläkin kertaa, että kelatuettunakin psykoterapia on kallista. Erityisesti, kun mielenterveyden haasteiden vuoksi ei pysty tekemään normaalia työmäärää, jolloin myös palkka on säälittävän pieni.
Inhoan elätettävänä olemista ja sitä, etteivät omat rahani riitä tarpeisiini. Todellisuuteni on kuitenkin sellainen, että olen kamppaillut mielenterveyshaasteiden kanssa niin pitkään, että on perusteltua päätellä, etteivät ne katoa itsestään. Siispä olen niellyt ylpeyteni ja pyytänyt Samilta apua psykoterapian maksuihin. Vaikka minua inhottaa turvautua toiseen taloudellisesti, yritän vakuuttaa itseni siitä, etten ole siivellä eläjä, kun pyydän avomieheltäni apua terapiamaksuihini. En pyydä häneltä koruja, autoa tai shoppailurahaa, vaan mahdollisuutta saada pääni kuntoon, jotta tulevaisuudessa kykenisin tekemään enemmän töitä ja olemaan tasavertainen kumppani.
Olen todella huojentunut ja kiitollinen siitä, että Sami haluaa auttaa. Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan minusta tuntuu, että saatan saada sellaista apua, jota tarvitsen. Tästä on vielä pitkä matka psykoterapiasessioihin, siitä byrokratia pitää huolen, mutta kaukaisuudessa siintää toivo. Ja hyvä niin, sillä alan olla neuvoton hulluuteni armoilla.
No, dramaattisuus sikseen, en ole välittömässä hädässä. Huolissani olen kyllä. Siinä missä masennukseni vaikuttaa siirtyneen parempaan vaiheeseen, ahdistukseni muuttuu arvaamattomammaksi. Aiemmin tietyt tilanteet tai ajatukset laukaisivat ahdistuskohtauksia. Se oli epämiellyttävää, mutta helppo käsittää. Viime aikoina vaikeiden tilanteiden lisäksi olen alkanut enenevässä määrin ahdistua ilman ymmärrettävää syytä. Kesken pyykin ripustamisen fyysiset oireet saattavat vyöryä ylitseni voimalla enkä tiedä, miksi. Saatan ajautua paniikin partaalle täysin arkipäiväisissä, jopa näennäisen mukavissakin tilanteissa. On pelottavaa, kun ei tiedä, milloin ja miksi ahdistava olotila jälleen iskee.
Olen aina kokenut hankalaksi, jos minulla ei ole kontrollia. Tämänhetkisessä elämäntilanteessani olen toisaalta äärettömän onnellinen, mutta yhtä lailla todella ahdistunut. Viime kuukauden aikana elämäni on täyttynyt ihanilla hetkillä, onnella ja useilla upeilla tapahtumilla. On siis todella vaikea hyväksyä, että ahdistukseni lisääntyy ja muuttaa muotoaan yhä kummallisemmaksi. Aiemmin välttelin tilanteita, joiden tiesin aiheuttavan ahdistusta, mutta enää se ei ole mahdollista, kun kokovartalokramppi, tiheä pulssi ja tärinä saattavat yllättää kesken ruoanlaiton.
Viime kerralla terapeuttini sanoi, että ahdistuksen yllättäessä minun olisi hyvä hyväksyä tilanne. Todeta itselleni, että minua ahdistaa ja se tuntuu kamalalta, mutta se ei ole vaarallista. Tämä jos mikä on minulle vaikeaa. Miten hyväksyä jotain sellaista, jossa ei ole järjen hiventäkään?
(Tämän postauksen kirjoittaminen laukaisi jälleen ahdistuskohtauksen, mutta se sentään käy järkeen.)