Vitsailu siitä, että psykologin / psykiatrin vastaanotolla syy kaikkiin ongelmiin löytyy vanhemmista, ei ole tuulesta temmattu. Tässä keski-iän kynnyksellä, kun yhä kipuilee erinäisten asioiden kanssa, on helppo syväluodata omien haasteiden alkupiste lapsuuteen ja nuoruuteen. Vaikka välit vanhempiini ovat nykyisin jopa poikkeuksellisen lämpimät ja läheiset, lapsuudessani – ja erityisesti nuoruudessani – tapahtui paljon kurjaa. Erittäin tavoitteellinen harrastukseni oli myös omiaan horjuttamaan terveen itsetunnon muodostumista. Voisin avautua pitkästikin kaikista alemmuuskomplekseistani huijarisyndroomaa myöten, mutta keskityn tällä kertaa kirjoittamaan itseluottamuksestani tapaillessa.

Niin kauan kuin muistan, epävarmuuteni ovat noudattaneet tiettyä kaavaa tapailun alkutaipaleella. Ensimmäisillä treffeillä olen suhteellisen itsevarma, koska minulla ei ole mitään menetettävää. Jos mies haluaa tavata minut uudestaan, olen antanut hyvän ensivaikutelman. Tai vähintäänkin mukiinmenevän. Epävarmuuteni vyöryvätkin päälleni vasta suunnilleen kolmansien tai neljänsien treffien kohdalla. Siinä vaiheessa ei ole enää kyse ensivaikutelmasta, vaan siinä kohtaa minun tulisi täyttää odotukset, jotka olen itse luonut ensimmäisillä treffeillä. Sen takiahan ihmiset tapaavat uudestaan, koska haluavat tietää toisistaan lisää ja tutustua syvemmin. Tuo onkin se, mikä seisauttaa vereni. Pelkään, että olen antanut ymmärtää, että mitä enemmän minuun tutustuu, sitä enemmän jotain määrittelemätöntä upeutta on luvassa. Koska itse en näe, mikä minussa voisi olla kiinnostavaa, pelkään tuottavani pettymyksen, kun minuun tutustuu paremmin.

Noihin aikoihin alankin usein sekoilla ja romahdella. Ylianalysoin toisen puheita, sanatonta viestintää ja Whatsapp-viestittelyä. Mitähän se tuollakin tarkoitti? Olipa kumma emoji tuohon kohtaan. Hän ei vaikuttanut tänään yhtä innokkaalta kuin viimeksi. Ja niin edelleen. Toisinaan neuroosini ottavat vallan, menetän kaiken (maalais)järkeni ja alan kyseenalaistaa kaiken. Pahimmillaan päädyn niin kierroksille, että olen ihan vakuuttunut, että nyt mies on menettänyt mielenkiintonsa. Saatan jopa syyttää häntä siitä ja pilata kaiken.

Siispä nyt, kun olen tavannut Samin kahdeksan kertaa (kyllä, minä lasken), olen ihmeissäni, miten vähällä sekoilulla olen selvinnyt. Olen malttanut mieleni niinä muutamana kertana, kun olen pelännyt pahinta, ja olen onnistunut pitämään pääni jotensakin kylmänä. Toki on ollut hetkiä, kun olen aprikoinut – ilman mitään hyvää syytä – onko hän sittenkään aidosti kiinnostunut, mutta seuraavalla tapaamisella epäilykseni ovat hälvenneet. Emme myöskään ole päivittäin yhteydessä, mikä aiemmin olisi ollut selvä epävarmuuskohtauksen paikka. Nyt kuitenkin huomaan, että viestittely joka päivä ei vain ole hänestä välttämätöntä, mutta se ei tarkoita, etteikö hän välittäisi minusta.

Tapasimme viimeksi eilen, kun hän tuli käymään luonani työpäivänsä jälkeen. Hän lähti tänään kotipaikkakunnalleen jouluksi ja palaa etelään vasta vuodenvaihteen jälkeen. Sen vuoksi onkin erityisen ihanaa, että eilinen ei jättänyt mitään spekuloinnin varaa. Meillä oli ihanaa yhdessä. Hän vietti luonani kolme tuntia, ja koko tuon ajan käytimme jutteluun, halailuun ja suuteluun. Hänen oli tarkoitus piipahtaa luonani vain lyhyesti ja painella pakkaamaan, mutta hän ei malttanut päästää irti minusta. Näen hänen katseestaan, että hän pitää minusta.

Annoimme toisillemme joululahjat ja joulukortit. Hän oli maalannut korttiini ison sydämen. Se oli todella suloista. Sami on ihana.