Minulla on ollut mukava ja rento vapaapäivä, mutta emotionaalisesti olen uuvuksissa. Eilen jouduin toteamaan, ettei ole vauvaa tulossa toisellakaan yrittämällä. Ei siinä mitään sikäli, että emme ole edelleenkään ajoittaneet touhujamme, vaan olemme harrastaneet seksiä niinä päivinä, kun on sattunut huvittamaan. Jos siis olisimme sattumalta osuneet juuri oikeille päiville ja heti olisi tärpännyt, olisin ollut erittäin yllättynyt.

Sovimme Samin kanssa joitain päiviä sitten, että helmikuun aikana alamme yrittää ihan tosissamme. Molempia harmittaa hiukan, että seksielämämme vähäinenkin spontaanius (minulle on syntynyt kummallinen, uusi tapa ”varoittaa” päivätolkulla etukäteen, milloin haluan seksiä) jää pois, mutta kenties tässä tapauksessa tarkoitus pyhittää keinot. Mietin tänään, että nämä ovat viimeiset kuukautiseni, joista en varsinaisesti voi olla harmissani tai pahoillani. Tähän saakka emme ole vielä yrittämällä yrittäneet, mutta tästä eteenpäin jokaiset kuukautiset ovat surullinen ja konkreettinen merkki epäonnistumisesta. Kun joulukuussa päätimme antautua sattumalle, koimme, että tarvitsemme hetken totuttautua ajatukseen mahdollisesta perheestä – alkaisimme yrittää tosissamme, kun olemme valmiita. Tänään tajusin, että itse asiassa minun kohdallani taisikin olla kyse siitä, etten ollut vielä valmis pettymään. Nyt, kun ryhdymme ajoittamaan ja suunnittelemaan yhteisiä hetkiämme, kuukausittainen suru on mahdollista, ellei peräti todennäköistä.

En mielestäni itke erityisen helposti, vaikka herkkä ja empaattinen koen olevanikin. Kuukautisten aikana mielialani romahtaa kuitenkin usein alakulon puolelle, joten jos itken, itken todennäköisesti tuolloin. Tänään kävi juuri niin. Näin Instagramissa, että erään tuttuni mies menehtyi syöpään. Emme ole lesken kanssa olleet koskaan erityisen läheisiä, mutta kaipa me olimme kaveruksia aikanamme. En ole tavannut häntä miltei kymmeneen vuoteen, mutta olemme seuranneet toistemme elämiä sosiaalisen median kautta. Hänen miehensä kamppaili syövän kanssa useita vuosia, mutta lopulta mitään ei ollut tehtävissä. Kolmekymppisen lesken kirjoitus menehtyneestä miehestään oli niin kaunis ja rakkaudentäyteinen, että kyyneleet täyttivät silmäni aivan väkisin. Sami oli onneksi paikalla ja halasi minua hellästi samalla, kun kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

En osaa edes kuvitella, miten musertavaa ja kertakaikkisen tuskaista puolison kuoleman täytyy olla. Olen menettänyt läheisiäni ennenaikaisesti, mutta he ovat kuitenkin olleet eläkeiässä kuollessaan. Vaikka heidän poismenonsa ovat tuntuneet epäreiluilta ja aivan liian aikaisilta, he olivat kuitenkin ehtineet elää. Kolmekymppinen on vielä aivan alussa. On myös eri asia menettää mummu, vaari, täti tai setä, vaikka he olisivat miten rakkaita ja tärkeitä. Puolison kuoleman täytyy olla niin paljon kamalampaa. Miten tuollaisesta pääsee yli?

Sami meni illaksi viettämään iltaa poikien kanssa ja on sillä reissulla edelleen. Minä kävin moikkaamassa vanhempiani. Isällä oli menoa, joten jäimme kaksin äidin kanssa. Yleensä ahdistukseni iskee hetkinä, jolloin olen itsekseni, mutta tänään levottomuus ja ahdistus vyöryivät päälle hetkessä ja tilanteessa, jonka olisi pitänyt olla kaikin tavoin rento ja kiva. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, mikä kohtauksen aktivoi. Ahdistuskohtaus on meneillään yhä edelleen. Toivottavasti huomenna selviän hieman vähemmillä tunnekuohuilla.