And so it begins…
Lauantaina saavutimme taas jonkinmoisen virstanpylvään, kun heittäydyimme sattuman vietäviksi. Olimme edellisenä yönä käyneet kauniin keskustelun meistä ja siitä, mitä merkitsemme toisillemme. Sain kuulla olevani Samin elämän rakkaus. Näissä ruusunpunaisissa tunnelmissa keskustelimme myös siitä, voisimmeko jättää viimeisetkin estoyritykset pois ja katsoa, mitä siitä seuraa, vai seuraako mitään. Sovimme yhteisymmärryksessä, ettemme vielä aktiivisesti yritä saada lasta, mutta emme myöskään yritä sellaisen tuloa estää. Ovulaatiotestit saavat siis yhä makoilla apteekin hyllyllä, niiden aika ei ole vielä. Yhtä kaikki, aika suurelta tämä päätös tuntuu! On mieletöntä ajatella, että teoriassa on mahdollista, että olisin nyt raskaana.
Käytännössä toki erittäin epätodennäköistä. Ikäni, epäsäännöllisen säännöllinen kiertoni ja aktin ajankohdan suunnittelemattomuus painavat vaakakupin reippaasti epätodennäköisyyden puolelle. Tosin, kuukautismatematiikan lopputuloksena on itse asiassa mahdollista, että ovulaationi osui tämän viikonlopun tienoille. Niin tai näin, turha sillä on päätään vaivata, kun tässä ei vielä tosissaan yritetä. Katsellaan vain.
Keskustelumme jälkimainingeissa selvisi, että olen tainnut puhua lapsihaaveistani suhteemme aikana vähän liiaksikin. Sami kysyi, mitä tapahtuu, jos jäämme lapsettomiksi hänen takiaan. Jos en tule raskaaksi ja selviää, että vika on hänessä. Hän kysyi, haluaisinko erota. Parahdin järkytyksestä ja huudahdin, että en tietenkään. Tuntui kamalalta, että Sami koki tarpeelliseksi kysyä. Olen toki puhunut toiveistani tulla äidiksi, mutta en ollut tajunnut, että olen jankuttanut siitä siihen malliin, että tällainen keskustelu piti käydä. Jos lapsensaanti olisi meille mahdotonta, en lähtisi kylille katsastelemaan uutta siittäjäehdokasta. Minulle olennaisinta tässä kaikessa on rakkaus ja perhe. Olen aina haaveillut perheestä, en pelkästään lapsesta. Nyt, kun olen löytänyt rinnalleni ihanan, rakastavan miehen, konkreettinen keskustelu mahdollisista jälkeläisistä tuntui ihanalta ja tarpeelliselta. En kuitenkaan heittäisi upeaa rakkautta hukkaan lapsettomuuden vuoksi. Jos taannoinen deittailuni jotain opetti, niin sen, että minulle sopivat miehet ovat hyvin harvassa. Haluan pitää juuri tämän rakkauden – joko perheenä tai pelkästään pariskuntana.
Kohtaloon en usko, mutta biologiaan kyllä. Jos jäämme lapsettomiksi, se ei johdu siitä, että niin oli tarkoitettu, vaan siitä, että biologia löi meitä nenään.