En saa itseltäni hetkeäkään rauhaa. Tunnesyömisen lisäksi minulla ei ole mitään tietoisuutta turruttavaa addiktiota, jolla saisin satunnaisia pausseja tähän loputtomaan minuuteeni. Jokainen hetki, jota en käytä harhauttaakseni itseäni (esimerkiksi höpöhöpösarjoja katsomalla), kuluu automaattisesti ylianalysoidessa. Samaan aikaan, kun puen itseni ja koirani valmiiksi kävelylenkkiä varten, pääni sisällä tapahtuu kaikkea muuta ja suurella vauhdilla. Tämä aiheuttaa hajamielisyyttä, minkä vuoksi en luota yhtään itseeni. Kun lähden kotoa, saatan varmistaa neljä kertaa, että minulla on varmasti avaimet taskussa.

Ajatusten loputon luuppi muodostuu erityisen ongelmalliseksi silloin, kun ajatukset ovat masennuksen ja ahdistuksen kuorruttamia. Toisinaan havahdun ahdistuksen aiheuttamiin fyysisiin reaktioihin ja ihmettelen, mikähän ahdistukseni tällä kertaa laukaisi. Minusta saattaa tuntua, että juuri tässä hetkessä ei pitäisi olla mitään ahdistusta aiheuttavaa, mutta todellisuudessa olen saattanut analysoida itseäni ja tekemisiäni tuntikaupalla ennen ahdistuskohtausta. Sitähän ajatukseni juuri tekevät – pyörivät minun ympärilläni päivät päästään.

Itseanalysointi lienee kohdallani luontainen taipumus, mutta jossain määrin myös selviytymiskeino. Olen joskus aiemminkin todennut blogissani, että uravalintojeni ansiosta en ole koskaan tienannut sellaisia summia, että minulla olisi varaa psykoterapiaan. En edes, vaikka minulle myönnettäisiin Kela-korvaus. Olen tarpeeksi sekaisin, jotta jokainen minut tavannut psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitaja on todennut psykoterapian minulle tarpeelliseksi, mutta en niin sekaisin, että pääsisin hoitosuhteeseen kunnallisen kautta. Eräs lääkäri totesi joskus, että koska en ole itsetuhoinen, minulla ei ole mitään mahdollisuutta. Turhaa edes yrittää lähettää lähetettä.

Koska minulla ei ole varaa psykoterapiaan, otan yhteyttä terveyskeskukseen ja psykiatriseen sairaanhoitajaan yleensä siinä pisteessä, kun alan pelottaa itseäni. Uskoni järjestelmään on niin olematon, että viime aikoina en ole edes jaksanut hakea apua. Jos kykenen jollain lailla toimimaan, olen mieluummin menemättä. Terveyskeskusten resurssien mahdollistama käynti psykiatrisella sairaanhoitajalla kerran kuussa, jos niinkään usein, ei tunnu erityisen hyödylliseltä. Pikemminkin se tuntuu siltä, kuin kävisin repimässä itseni kerran kuussa vereslihalle ja yrittäisin sitten selvitä kuukauden verran kaiken sen kanssa, mitä minusta tuli ulos.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni isäni rankkojen mielenterveysongelmien varjossa, joten perheelläni ei ollut keinoja huomata, saati auttaa, toista oireilevaa. Totuuden nimissä, pahimpina aikoina koko perheemme oli kollektiivisesti sekaisin. Isän mielenterveyskamppailu sysäsi vastuun perheen pyörittämisestä yksin äitini harteille, veljeni linnoittautui huoneeseensa ja minä masennuin ja lakkasin syömästä. Muiden ongelmista ei puhuttu, koska isän tilanne oli niin akuutti kaikessa kamaluudessaan. En tänäkään päivänä tiedä, kuinka lähellä oli, ettei äitinikin romahtanut ihan täysin.

Olen siis varttunut turvattomassa ja ahdistavassa ilmapiirissä, jossa omat mielenterveysongelmani jäivät kokonaan huomaamatta. En puhunut perheeni ongelmista ystävilleni, koska häpeä oli niin suuri. Yritin pitää kulisseja yllä kaikissa tilanteissa. Epäilen, että itseanalysointini on saanut alkunsa noina aikoina. Kun en saanut apua muualta, yritin ymmärtää ja auttaa itse itseäni. Kiitos internetin, nykyään voin googlailla kummallisuuksiani, mutta noina teinivuosina ennen internetin aikakautta, saatoin vain arvailla. En oikein perusta keittiöpsykologiasta enkä itsediagnosoinnista, mutta kun apua ei ole saatavilla, en muutakaan keksi. Kun googlaan oireitani tai käyttäytymismallejani, törmään diagnooseihin, joiden avulla ymmärrän itseäni ja käyttäytymistäni aavistuksen paremmin. En kuitenkaan koskaan ajattele näitä löytöjäni todellisina diagnooseinani, sillä niitä ei ole todettu ammattilaisen toimesta. Masentunut ja ahdistunut olen toki ihan virallisestikin. Haaveilen siitä, että pääsisin joskus hoitosuhteeseen, jossa voisin todeta, että tällaisia epäilen itselläni ja ammattilainen voisi sitten arvioida, olenko aivan hakoteillä.

Vaikka tämä postaus lipsahti ankeuden puolelle, kaikki on tällä hetkellä juuri niin hyvin kuin minulla koskaan on. Osa minusta on yhä intopekkana kahden viikon päästä koittavasta yhteenmuutosta Samin kanssa. En olisi kuitenkaan minä, jollen olisi tätäkin alkanut ylianalysoida. Yhtäkkiä mieleeni on tupsahdellut kysymyksiä, kuten onko tämä sittenkin liian aikaista tai onko tämä parisuhde sellainen, jollainen sen tulisi olla, jotta se kestäisi. Rakastan Samia, haluan asua hänen kanssaan ja ajatus yhteisestä kodista on ihana. Yritänkin nyt toitottaa itselleni, ettei ole mitään syytä, miksei kaikki menisi hyvin. Olen viimeksi muuttanut yhteiseen asuntoon poikaystävän kanssa vuonna 2008, joten eiköhän tämä ole vain isoon muutokseen reagointia.