”Miten voit?” kysyi Sami tuossa eräänä päivänä. Se ei ollut huoletonta utelua peruskuulumisistani, vaan aitoa kiinnostusta, miten pärjään hulluuteni kanssa. (”Hulluus” on oma sanavalintani, en jaksa olla poliittisesti korrekti, kun puhun mielenterveyshaasteistani.) Emme puhu vaikeuksistani kovinkaan usein. Se ei johdu siitä, ettenkö voisi puhua Samille, vaan siitä, että olen valinnut elää näennäisen kevyessä kuplassa, jossa ongelmiani ei ole olemassa. On sanomattakin selvää, että tämä on jokseenkin itsetuhoinen selviytymismekanismi, joka väistämättä päättyy aikanaan huonosti. Jouduin hetken pohtimaan vastaustani, kunnes totesin, että itse asiassa voin suhteellisen hyvin minun mittapuullani.

Selitys on yksinkertainen ja tylsä – olen kesälomalla. Minun kesälomani ovat pitkiä, mikä on todella hyvä juttu mielenterveyteni vuoksi. Työni on määräaikaista ja kausiluontoista, joten voin lomailla koko kesän, mutta penniä venyttäen. ”Hulluuteni” vuoksi priorisoin kuitenkin levon rahan edelle. Tokihan taloudelliset haasteet ovat omiaan lisäämään stressiä ja ahdistusta, mutta muutaman vuoden takainen kesätyökokeilu osoitti, etten kykene työskentelemään ympäri vuotta. Silloin minulla oli toki takana romahdus edellisenä jouluna, työuupumus-, masennus- ja ahdistusdiagnoosit ja koko kevään kestänyt selviytymistaistelu, joten kenties hetki ei ollut otollinen uudelle kesäduunille. Tuona kesänä minulla piti olla alun perin 10 päivää kesälomaa, joista kahdeksan vietin ystäväni kanssa Espanjassa. Reissun aikana kävin läpi kaikki mahdolliset tunnetilat ja palasin ihmisrauniona Suomeen. Seuraavalla viikolla, kun minun piti palata töihin, aloin saada paniikki- ja ahdistuskohtauksia siihen malliin, että painelin työterveyslääkärille sairaslomaa varten. Kuten niin usein ennenkin, vastassa oli tympeä, tyly, empatiakyvytön ja kyrpiintynyt miestohtori. Hän ei ollut vähääkään kiinnostunut hädästäni. Kyynelehdin ja tärisin hänen edessään, mutta hän oli vain kiinnostunut saamaan minut äkkiä ulos huoneestaan. Sain viikon sairasloman, josta ilmoitin työnantajalleni. Hän totesi, että selvä juttu, mutta minulle ei ole enää työvuoroja tarjolla sairaslomani jälkeen (olin nollasopparilla). Olin pöyristynyt ja vihainen, mutta samalla helpottunut. Tiesin, etten viikon sairasloman jälkeen olisi ollut kykenevä palaamaan töihin kuitenkaan.

Tämä kokemus oli sen verran traumaattinen, etten ole sen koommin uskaltanut hankkia kesäksi toista työtä. Enpä toisaalta ole edelleenkään toipunutkaan – nykyiset ongelmani ovat yhä jatkumoa noilta ajoilta. Vointini vaihtelee, mutta on helppo todeta, että minulla ei ole ollut tervettä toimintakykyä ainakaan kolmeen ja puoleen vuoteen.

Kesäisin minulla on kuitenkin yleensä helpompaa. Aurinko paistaa, meri kimaltaa, luonto pursuaa vihreää ja koko Suomi on taas hereillä pitkän kaamoksen jälkeen. Tapahtumia on joka puolella. Voin olla sosiaalinen ja tavata ystäviäni, perhettäni ja poikaystävääni. Yhtä lailla voin vain istua yksin veden äärellä, tuntea tuulen kasvoillani ja haistaa kesäisen meren tuoksun. Kukaan ei odota minulta mitään, saan olla rauhassa. Kroppani ei ole jatkuvassa kokovartalokrampissa, se ei kehota minua taistelemaan ja pakenemaan elämääni. Kesällä pystyn hengittämään.

Ensi viikolla matkustan hengittelemään Samin kotipaikkakunnalle ja mökille. Viikko luontoa, hiljaisuutta ja silkkaa joutilaisuutta. Viikko maailmaa, jossa ei ole muita kuin minä ja Sami.

(Juuri, kun olin julkaissut tekstini, Kirkan ”Surun pyyhit silmistäni” alkoi soida Spotify-listallani. En ole koskaan sietänyt iskelmämusiikkia, mutta viime aikoina jotkin kappaleet ovat puskeneet tiukan seulani läpi. Ikä taitaa tehdä tehtävänsä. Tämä kappale on yksi niistä. Sanat olivat niin osuvat tähän hetkeen, että oli pakko palata päivittämään tämä sattuma.)

”Tule vielä kerran, aamu sarastaa
Anna mulle voimaa kestää tulevaa
Jätä vielä päivään lämpö tämän yön
Että jaksan jälleen kestää arjen työn”