Purkamisen tarpeesta – positiivisen ja negatiivisen epätasapaino
Teini-iän myrskyisimpinä vuosina kirjoittelin päiväkirjaa päivittäin. Joinain päivinä tekstiä saattoi syntyä 10 sivun verran. Jälkeenpäin luettuna nuo päiväkirjat ovat aiheuttaneet lähinnä myötähäpeää ja ihmetystä. Teinin elämä on niin kovin dramaattista silloinkin, kun se ei sitä tosiaankaan ole. Toki meidän perheessämme käytiin läpi perhehelvettiä, lakkasin vähitellen syömästä ja taisin kokea ensimmäisen masennuksenikin noihin aikoihin, mutta suurin osa kirjoituksistani koski vaihtuvia ihastuksiani. Ajoittain kirjoituksissani mainittiin myös rankka kotitilanteemme ja surullisen usein tarve pudottaa painoani jo valmiiksi alipainoisesta varrestani. Päiväkirjoistani ryöppysi teinin tuska.
20 vuotta myöhemmin kirjoitan tätä blogia samasta syystä kuin teinityttönä – tarvitsen jonkin väylän purkaa ajatuksiani. Olen aiemminkin todennut, että toisinaan minua harmittaa, että blogini aiheet käsittelevät niin usein vaikeuksiani ja negatiivisia aihepiirejä. Harmittaa siis sikäli, että tässä maailmanajassa moni varmaankin täyttäisi elämänsä ilolla ja eskapismilla, mutta minun blogini ei useinkaan tarjoa kumpaakaan. En kuitenkaan kirjoita tätä blogia muiden tarpeisiin vaan omiini. On mukavaa, jos joku lukee höpötyksiäni, mutta en aio koskaan kirjoittaa se edellä, mitä uskon muiden haluavan lukea. Onnellisuusblogeja on paljon, tämän ei tarvitse olla sellainen.
Koska onnellisuutta ja hyvää oloa on niin paljon helpompi käsitellä kuin vaikeita tunteita, en koe samalla tavalla tarvetta avautua onnestani kuin esimerkiksi ahdistuksestani. Todellisuuteni tällä hetkellä on kuitenkin ihmeellisen onnellinen. Olen hyväksynyt sen, että mielenterveyshaasteeni lienevät jokseenkin kroonisia, mutta se ei tarkoita, ettenkö voisi tuntea myös ylitsepursuavaa onnea. Sitä tunnen tällä hetkellä paljon.
Se on pitkälti Samin ansiota. Tämä blogi syntyi tarpeesta kirjoittaa epätoivoisesta (ja aavistuksen pakkomielteisestä) deittailustani. Biologinen kelloni oli räjähtämäisillään, mutta olin sinkku, jolla alkoi toivo hiipua tilanteen muuttumisesta. Kuitenkin hyvin pian blogini aloittamisen jälkeen tapasin Samin. Alle vuosi ensitapaamisemme jälkeen asuimme jo yhdessä ja nyt yritämme tulla raskaaksi. Suhteemme alkutaival ei ollut ongelmaton, mutta tällä hetkellä parisuhteemme voi upeasti. Ei ole tarpeeksi ylisanoja kuvaamaan, miten onnellinen ja kiitollinen olen tästä rakkaudesta joka päivä. En liioittele – minulla on ollut tarpeeksi epäonnea rakkaudessa, jotta pitäisin mitään itsestäänselvyytenä.
Olen googlaillut viime päivinä ovulaatiotestejä. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että ovulaatiotestin hankkiminen on todellisuutta minulle. Pelkäsin niin pitkään, etten ehdi tavata ketään ennen kuin aika menee ohitseni, että jo raskauden yrittäminen tuntuu voitolta. Jos en koskaan tule raskaaksi, se on eittämättä tähänastisen elämäni suurin tragedia, mutta olen edes saanut yrittää. Sekin on jo paljon.
Yksi suuri syy parisuhteemme onnellisuuteen on keskusteluyhteys. Mikäli jokin parisuhteessamme harmittaa, sanomme sen heti ääneen. Arvostan suuresti Samin kykyä ja tahtoa asettua minun asemaani näiden keskustelujen aikana. Riitelemme harvoin, koska pyrimme aina käymään keskustelut hyvässä hengessä toista kuunnellen.
Viime lauantaina olin harmissani, koska Sami tuli kotiin puoli viideltä aamulla. Siinä ei sinänsä ole minulle ongelmaa, minusta on vain mukavaa, että Samilla on paljon hyviä ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Minua ei myöskään kiinnosta, missä Sami touhuaa ja mitä tehden. Luotan häneen sataprosenttisesti. Minua sapetti kuitenkin se, että koska Sami on usein todella väsynyt työnsä kuormittavuuden vuoksi, hän ei ole useinkaan innostunut menemään ja tekemään kanssani viikonloppuisin. Ystäviensä kanssa hän kuitenkin rymysi aamuun asti. Minulle tuli siitä tunne, että olen se, jonka kanssa maataan sohvalla ja katsotaan telkkaria, mutta kun kaverit ehdottavat, energiaa piisaa.
Sami otti harmistukseni tosissaan ja kuunteli minua. Hän vannoi, etten tosiaankaan ole hänen ajatuksissaan jokin kotimuija, jonka kanssa vain löhötään. Hän kuitenkin ymmärsi, mitä tarkoitin ja myönsi, että meidän varmasti pitäisi tehdä yhdessä enemmän. Niinpä hän ehdotti saman tien menneeksi keskiviikoksi treffi-iltaa. Kävimme syömässä ja lasillisella ja se oli ihanaa. Olin todella otettu, että hän pyrki heti tekemään tilanteelle jotakin. Keskustelu ei jäänyt pelkäksi sanahelinäksi.
Vitsailemme toisinaan Samin kanssa sillä, miten huikea pari olemme. Vitsit sikseen, kyllä tässä parisuhteessa huikeutta on oikeastikin.