Raivopostaus
Tiedän jo nyt, että tämä postaus voi hyvin olla semmoinen, joka kaduttaa aamulla. Senkin uhalla aion nyt raivota jonkin aikaa, kunnes väsymys tavoittaa. Päätin edellisen kirjoitukseni sanomalla, että ehkä seuraavassa postauksessa keskityn Tinder-profiilien positiivisiin asioihin. No en keskity.
Sen sijaan, että painelen parvekkeelle huutamaan kurkku suorana keskellä yötä, puhisen täällä. Ihan vain, koska elämä on välillä niin hemmetin epäreilua. Arvatenkin viittaan tällä sinkkuuteeni ja lapsettomuuteeni, joita en ole kumpaakaan itselleni tieten tahtoen valinnut. Yritän väsymiseen asti muuttaa tilannetta, ja deittailu alkaa käydä jo kokopäivätyöstä.
Vaikka mieslistani vaikuttaa karttuvan tästä iäisyyteen, yritän kyllä mahdollisuuksien mukaan keskittyä yhteen mieheen kerrallaan – jos miehessä on potentiaalia parisuhdemielessä. Kävin kahdesti treffeillä herran nro 30 kanssa. Kutsun häntä vaikka Sepoksi. Seppo on fiksu, mukava ja mikä parasta, huumorintajultaan samoissa sfääreissä kanssani. Molemmilla kerroilla, kun tapasimme, nauroimme paljon. Kuten niin usein, tälläkin kertaa asetelmassa on kuitenkin haasteensa. Seppo on nimittäin vain väliaikaisesti Suomessa. Seppo on kolumbialainen ja palannee Kolumbiaan jossain vaiheessa ennen joulua.
Olemme viestitelleet lähes päivittäin. Seppo on tällä hetkellä toisaalla, ja tänään minulle selvisi, että hän on seuraavan kerran järkevän etäisyyden päässä vasta lähes kuukauden päästä. Minulla on tuskaisia kokemuksia kaukosuhteista enkä missään nimessä halua kokeilla mitään, mikä edes etäisesti muistuttaa sellaista. En edes uskaltaisi, koska kuka tietää, kuinka pitkäksi aikaa tästä kropasta enää heruu lapsentekomateriaalia. Ilmaisin haluttomuuteni kaukosuhteeseen heti ensimmäisenä päivänä, minkä Seppo ymmärsi hyvin. Hän sanoi, ettei itsekään sellaiseen ryhtyisi ja että hän haluaisi muuttaa Suomeen, mikäli mahdollista. No, nyt vaikuttaa siltä, että se olisi ilmeisesti melko monimutkaista ja näin ollen epätodennäköistä. Tänään sitten pohdin, että mitäpä järkeä olisi odottaa, että Seppo palaa pääkaupunkiseudulle kuukauden päästä, jotta voimme sen jälkeen tapailla pari kuukautta, kunnes hän palaa Kolumbiaan. Johtopäätökseni oli, että ei minkäänlaista järkeä.
Sitä minä vain, että ääääääääääääääääääääääh!
Perheeni ja monet ystävistäni naureskelevat päitään pudistellen, kun kerron, mistä maailman kolkasta deittini milloinkin ovat. Ei siinä, kieltämättä eksoottisia maita on kertynyt listalle siinä missä miehiäkin. En tässä kuitenkaan mitään fetissiä toteuta, vaan tapaan miehiä sen perusteella, ketkä vaikuttavat kiinnostavilta. Se, ovatko he Kolumbiasta, Australiasta vai Pihtiputaalta, on minulle samantekevää. Paitsi siinä tapauksessa, että he ovat täällä vain väliaikaisesti.
No, tästä viimeisimmästä käänteestä lannistuneena avasin taas kaikki mahdolliset deittisovellukset ja ryhdyin pyyhkimään. Vaikka miten toivoisin löytäväni itselleni kumppanin, hartainkaan toive ei muuta sitä, että noin 90 % näiden sovellusten miehistä ei kiinnosta minua. Se turhauttaa, suututtaa, stressaa, ahdistaa, raivostuttaa, harmittaa ja surettaa. Se aiheuttaa suurta epätoivoa. Silloin, kun Tinder-raivo yltyy tarpeeksi suureksi, jokainen profiili suututtaa edellistä enemmän. Tänään halusin heittää kännykän seinään, kun eräässä profiilikuvassa oli sliipattu, sikspäkkinen uimahousumies, joka kertoi, että hänelle tärkeintä on henkinen yhteys. En oikein uskonut häntä ja sekin suututtaa. Olen niin kyynistynyt näitä sovelluksia selatessa että teen pikaisia johtopäätöksiä, yleistän ja tuomitsen tietämättä ihmisestä mitään. Ehkä uimahousumies ihan oikeasti etsi henkistä yhteyttä, ja minä vain suutuspäissäni mietin, että pitääkö sitä varten olla puolialaston.
Kuten sanottu, kadun tätä postausta aamulla.