Romantiikkaa lähiöpizzeriassa

Lauantain treffien jälkeen suurin tunne oli helpotus. Jo pidemmän aikaa olen ihmetellyt sitä, etten tunne kipinää kenenkään kanssa ensimmäisillä treffeillä. Lauantaina tunsin! Siispä ensimmäinen ajatukseni treffien jälkeen oli, että kävi tässä miten hyvänsä, toivoa on sittenkin. Pystyn yhä tuntemaan kipinän, kun vain oikeanlainen mies osuu kohdalle.

Ilmoitin Dimitrille perjantaina, että ajatus kokkailusta minun luonani ensimmäisillä treffeillä tuntuu epämukavalta. Siirsimme siis tapaamisemme ulkosalle. Ensimmäisestä hetkestä lähtien hän teki kaiken oikein. Kun tapasimme, halasimme, jonka jälkeen lähdimme kävelylle. Olen tottunut kävelemään suhteellisen reippaasti ja olen myös ollut useammilla pikakävelytreffeillä, joten tein jesperit (ks. edellistä edeltävä postaus) ja lähdin automaattisesti tarpomaan reipasta tahtia. Dimitri kysyi heti, onko meillä kiire jonnekin. Naurahdin ja vastasin, ettei tietenkään ole, jolloin hän tarjosi minulle mahdollisuutta käsikynkkään. Kävelimme lähekkäin ja rauhallisesti käsikynkässä koko kävelymme ajan. Ilta oli kaunis ja ilma viileän raikas. Keskustelumme sujui yhtä saumattomasti kuin puhelimessakin ja nauroimme paljon.

Meillä molemmilla alkoi olla nälkä kävelyn jälkeen, joten painelimme lähimpään ravintolaan syömään. Se sattui olemaan pieni, nukkavieru lähiöravintola, jossa saattoi tilata pizzaa ja kebabia. Jaoimme pizzan ja vichyveden. Muut asiakkaat olivat keskimäärin melko humaltuneita, ja he tulivat ja menivät, mutta me vietimme ravintolassa lähemmäs kaksi tuntia. Dimitri istui aluksi minua vastapäätä, mutta siirtyi viereeni, jotta saatoimme olla lähekkäin. Jaoimmekin ravintolassa ensisuudelmamme. Nauroimme sille, että puitteet eivät olisi voineet olla juurikaan epäromanttisemmat. Toisaalta, juuri se teki ensisuudelmastamme omalla tavallaan ikimuistoisen.