Siitosoria etsimässä?

Jokin aika sitten avauduin tilanteestani tutulleni. Hän kysyi, kuinka tärkeää äitiys minulle on, kuinka pitkälle olisin valmis menemään, voisinko hankkia lapsen yksin. Ikäni huomioon ottaen voi kuulostaa erikoiselta, mutta en ollut koskaan aiemmin vakavissani miettinyt, mihin kaikkeen olisin valmis. Olen ehkä kuitenkin optimisesti uskonut, että voin yhä saada lapsen vanhanaikaisin menetelmin rakastavan kumppanin kanssa.

Vastasin vaistomaisesti, että en hankkisi lasta yksin. Olen aina halunnut perheen. Nuorempana tuohon ajatukseen liittyi kenties jossain määrin romantisointia – tapaisin unelmieni miehen reilu parikymppisenä, menisimme naimisiin ja saisimme lapsia heti kolmenkympin alkuvuosina. Nykyään perhetoiveeseeni liittyy enemmän käytännöllisyyttä kuin idyllisyyttä. 36-vuotiaana tunnen itseni jo hyvin, tiedän vahvuuteni ja heikkouteni. En halua perhettä, koska minusta yksinhuoltajuudessa olisi jotain epäsopivaa. Haluan perheen, koska en usko, että kykenisin yksinhuoltajuuteen. En myöskään koskaan ole ajatellut, että minun on saatava lapsia tavalla tai toisella, vaan että haluan rakastua mieheen, jolla on perhehaaveita. Jokainen nainen tekee oman valintansa ja jokainen päätös on yhtä arvokas.

31:n miehen listani saattaa vaikuttaa hurjalta, mutta koska etsin ensisijaisesti itselleni kumppania, en halua tyytyä. Haluan rakastua, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Minulla on ollut pitkiä, vakavia parisuhteita, ja haluan kokea sellaisen uudestaan. Jos en tapaa ajoissa sellaista miestä, jonka kanssa haluan elää ja jonka kanssa voisin yrittää perustaa perheen, jään lapsettomaksi.

Äitiys ei ole aina ollut haaveissani. Nuorena olin pikemminkin sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Nykyäänkin kyseenalaistan lapsihaaveeni ajoittain. Nuorempana mietin asiaa täysin sitä kautta, että millaisen tulevaisuuden haluan itselleni. Pohdin, haluanko elää vapaana ilman vastuuta toisen ihmisen kasvattamisesta, vai haluanko sitoutua loppuelämäkseni olemaan tukena ja turvana lapselleni. Nykyään näiden pohdintojen lisäksi mietin myös sitä, haluanko ylipäänsä synnyttää uusia ihmisiä tähän maailmaan. Millainen on se todellisuus, jossa lapseni joutuisi elämään? Lopultahan harva varmaankaan hankkii lapsia, koska haluaa suoda heille elämän. Kyse on siitä, haluavatko he lapsia omaan elämäänsä. Olenko siis itsekäs, jos haluan lapsen?