Yhdentoista vuoden (parisuhde)yksinäisyys
Olen aina mieltänyt itseni parisuhdeihmiseksi. Olen ollut onnellisimmillani, kun olen saanut rakastaa ja tulla rakastetuksi. Viimeisin parisuhteeni oli melko epäkonventionaalinen, vaikkakin vakava ja pituudeltaan kunnioitettava. Kuitenkin edellisen kerran, kun olen ollut perinteiseksi mielletyssä parisuhteessa, olin vain kaksikymppinen. Tuon suhteen päättymisestä on kulunut 11 vuotta, samalla myös siitä, kun olen viimeksi asunut kumppanin kanssa.
Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yhteentoista vuoteen minua ei ole ollut kukaan kotona odottamassa. (No, nykyään minua toki odottaa hassu koira.) Sinkkuna tai sinkkuutta muistuttavassa tilanteessa yksikään juhla tai erikoispäivä ei ole seuran puolesta automaatio. Onneksi tässä iässä FOMO (Fear Of Missing Out) ei juurikaan vaivaa, vaikka olen viettänyt useampia juhlapäiviä itsekseni kotosalla. Ei silti, kyllähän nuo päivät olisivat sujuneet juhlavammissa merkeissä oman kumppanin kanssa.
Olen siitä onnekas, että minulla on paljon ystäviä ja rakastava perhe. Tiedän, että voin mennä käymään vanhemmillani milloin tahansa. Viime aikoina olen tavannut joitain ystäviäni useammin kuin koskaan aiemmin aikuisiällä, ja muidenkin ystävieni kanssa yhteys säilyy, vaikka tapaaminen olisi harvinaisempaa. Nykyisin monet ystävistäni ovat perheellisiä, joten sekin vaikuttaa paljon näkemisen tahtiin.
En ole yksinäinen sikäli, että tiedän, että minulla on aina ihmisiä, joille puhua. Olen kuitenkin parisuhdeyksinäinen. Kaipaan henkistä yhteyttä, hölmöilyä, halailua sohvalla ja yhdessä nukkumista. Tuota aukkoa ei valitettavasti yksikään ystävä tai perheenjäsen voi täyttää.
Huomaan, että loputtomalta tuntuvien epäonnistuneiden treffien myötä tuo haave lipuu vain kauemmas ja kauemmas. Tällä hetkellä en enää osaa kuvitella, että onneni kääntyisi. Lähden jokaisille treffeille varovaisen optimistisesti, mutta rehellisyyden nimissä en pysty kuvittelemaan itselleni vakavaa parisuhdetta, avoliittoa, avioliittoa saati perhettä. Nuo toiveet tuntuvat olevan valovuosien päässä, jossain täysin tavoittamattomissa.
Niin. Perjantaina olin jälleen epäonnistuneilla treffeillä. Mukava viestittely kaatui täydelliseen kemian puutteeseen kasvotusten. Jälleen kerran. Yritin kaikkeni, ihan oikeasti yritin. Olin treffeillä viisi tuntia, yritin saada itseni kiinnostumaan hänestä romanttisesti, mutta en vain tuntenut mitään. Keskiviikkona minulla on jälleen treffit uuden miehen kanssa (nro 38). Myös hänen kanssaan viestittely on todella mukavaa, meillä synkkaa ja hän vaikuttaa minulle sopivalta mieheltä. Minulla ei kuitenkaan ole kovin kummoista uskoa, että tästäkään mitään tulee.
Vaikka tuolla jossain takaraivon sopukoissa on vaimeana ajatus, että ”entä jos”, pelkään, että jonkin ajan kuluttua sekin katoaa.Toistaiseksi kuitenkin pienen pieni osa minusta vielä ajattelee, että entä jos tämä olisikin nyt se mies, joka tulevaisuudessa odottaa minua kotona.