Yhteisen kodin etsintää
Vielä vuosi sitten, kun olin sinkku ja ravasin treffeillä monta kertaa viikossa eri miesten kanssa, parahdin ystävilleni, äidilleni, puolitutuille ja lähestulkoon Alepan kassalle, etten koskaan tapaa ketään minulle sopivaa. Täälläkin saatoin mainita aiheesta sanasen jos toisenkin. Silloin kaikki ympärilläni kehottivat olemaan huolestumatta. Että kyllä se ihana mies ilmestyy elämääni tavalla tai toisella, ja sen jälkeen kaikki voi edetä hyvinkin nopeasti.
Yhdeksän kuukautta on kulunut minun ja Samin ensitapaamisesta ja pari päivää sitten lähetimme ensimmäiset yhteiset asuntohakemuksemme. Hollywood-mittakaavalla tämä lienee maltillista etenemistä, mutta minusta tämä on hurjaa. Hurjaa, mutta mahtavaa. Ajatus yhteisestä asunnosta, jota me molemmat kutsuisimme kodiksi, tuntuu pakahduttavan ihanalta. Jokainen päivä alkaisi ja päättyisi Samin kanssa. Kun tulisin töistä kotiin, siellä odottaisi koirani lisäksi myös Sami.
En voi väittää, etteikö yhteinen koti myös jännittäisi. Olen asunut poikaystävän kanssa yhdessä viimeksi 12 vuotta sitten. Sen jälkeen asustelin kämppiksen kanssa kaksi vuotta ja Suomeen palattuani vuoden vanhempieni luona, mutta viimeiset yhdeksän vuotta olen elänyt yksin. Nautin vapaudestani – voin tehdä tai olla tekemättä mitä haluan. Jos minua ei huvita tiskata tai siivota, siitä ei kärsi kukaan muu kuin minä. Yhtä lailla voin luukuttaa kummallista musiikkiani ja hillua alasti, jos siltä tuntuu. Tuo jälkimmäinen tuskin Samiakaan häiritsisi, mutta jotenkin se ei tunnu yhtä luontevalta, kun toinen on täysissä pukeissa. (Ei minulla siis pakottavaa tarvetta ole hengailla ilkosillani, mutta kieltämättä tässä kesähelteillä se on tuntunut usein hyvältä ratkaisulta.)
Myös Sami on asunut vuosikausia yksin, joten lähtökohtamme ovat hyvin samanlaiset. Olemme molemmat luonteiltamme sellaisia, että vaikka nautimme suunnattomasti yhteisestä ajastamme, tarvitsemme myös yksinoloa. Siispä olen iloinen siitä, että työrytmimme ovat hyvin erilaiset. Sami on päivätöissä ja minä iltatöissä. Voin olla päivisin kotona kaksin hauvani kanssa ja illalla on Samin vuoro nauttia omasta rauhastaan. En ole töissä joka arki-ilta, joten kyllä meillä sentään yhteisiä iltojakin on luvassa.
Yhdessä asumiselta odotan ihan tavallista arkea. Yhteisiä kauppareissuja, ruoanlaittoa, leffojen katsomista, salilla käymistä, ystävien tapaamista, hitaita viikonloppuaamuja ja läheisyyttä. Niinä hetkinä, kun olen toisen kanssa, haluan koskettaa ja tulla kosketetuksi. Ajatus siitä, että lähitulevaisuudessa minulla saattaa olla jatkuva pääsy Samin kainaloon, tuntuu kertakaikkisen mielettömältä.