No nyt siitä maanantaista ja ah niin kauan odotetusta kaupunkikierroksesta! Aikoinaan, kun Suomessa yritin epätoivoisesti pakkailla kaiken tarvittavan siihen käytännössä mitättömään 23 kiloon, mentaliteettinani toimi ajatus, että mukaan vain ne rantakamat, joille käyttöä aavikkojaksollani. Ihan kertaakaan kyseenalaistamatta ajattelin, että Espanjasta ostan sitten kaiken muun tarvittavan, esim vähän siistimpiä kaupunkivaatteita, sesonkivaatteita syksyksi, talveksi yms. Kuinkas sitten kävikään. Muutaman kerran alkuhuumassani lähdin Tarifan keskustaan mukanani lompsa pullollaan rahaa shoppailuun ja muistilista täynnä Pakko saada -hankkeita. Ei muuten ees sitä muutamaa kertaa vaadittu huomaamaan, että kyseessä ei ollut mikään shoppailijan mekka. Lähellekään. Totuushan on, että Tarifan kaupunki elää surffailijoilla, ja niimpä kaupunkina Tarifa tarjoaa asukkailleen kaiken sen, ja ilmeisesti myös ainoastaan sen, mitä surffailija elääkseen kaipaa. Käytännössä se pitää siis sisällään yhden supermarketin, muutaman kuntosalin, monia surffilautakorjaamoja, ja lempiosuuteni, vähintään 25 urheiluvaateliikettä, kaikki sisällöltään samanlaisia, kaikki vieristysten aseteltuina, ja hintatasoltaan kohtalokkaan kovia. Epätoivoisesti vaatteiden puutteessa, ja toisaalta myös paremman puutteessa, tein pikavisiitin muutamaan kyseisistä rantaihmisten muotitaloista ehkä vain todetakseni, että sisällöissä ei tosiaankaan ollut muuta eroa, kuin kaupan logo pesumerkissä. Bikineitä, uimashortseja, aurinkolaseja, varvassandaaleja, kattavimmissa myös itse surffilautoja ja tykötarpeita, mutta ei juurikaan mitään muuta.

Asukokonaisuuteni kuukauden ajalta ovat siis toistaneet pitkälti yhtä kaavaa: bikinit alle, uimashortsit päälle ja jos helle sallii niin vähän jotain löysää ja harsomaista hartioita peittämään. Onhan mulla niitä t-paitoja sun muita mukana ollut, mutta oman haasteensa on aiheuttanut nää lämpölukemat, jotka parhaimmillaan ovat pyörineet siellä nelissäkymmenissä – laitahan toki sun musta ja tyköistuva t-paita päällesi! Ihan uudenlaista luovuuden käyttöä on vaatineet nämä sosiaalisen elämäni huippuhetket, ts. vuorilta poistuminen, jolloin ei ihan kehtais puolialastomana painella. Kyllä kuitenkin selviytyjänä oon palannut mm. yksiltä synttärikutsuilta ja lukuisilta kaupunkikahvitteluilta, joilla siis poikkeuksetta käytin joka kerta aina samaa paitaa. Kun kuitenkin suurin osa perheen tuttavapiiristä oli tavannut mut jo kolmatta kertaa samassa asukokonaisuudessa, oli jo nolouspisteet niin korkeella et oli pakko ryhtyä toimeen: nyt on päästävä naapurikaupunkiin shoppailemaan.

Hyvähän puoli tässä Tarifan surkeessa kauppatarjonnassa on se, että ennen mun maanantaista törsäilypäivää mulla oli plakkarissa käyttämättömänä se neljän viikon palkka, jonka voisin ihan huolettomasti käyttää vaikka kerralla, tarpeeseen kun todellakin tulee. Yritin kuitenkin olla hämääntymättä mun harvinaisen painavasta lompakosta, ja kirjoitin jo ennen lähtöä itelleni ostoslistan, joka piti sisällään siis jutut joita oikeasti tarvitsen, välittömään käyttöön, houkutusten taltuttamiseksi. Listan kasvaessa kuitenkin yli 20 tuotteeseen tajusin, että päivästä on tulossa hyvin pitkä ja hikinen. Ja hikinen se olikin, tosiaan.

Tapahtui muuten myös jotain niin ennenkuulumattoman uskomatonta, sellasta joka pisti mun pasmani niin sekasin, etten enää kaupasta poistuttuani muistanut kumpaan suuntaan pitikään lähteä, ja näin ollen missasin muutaman liikkeen, jossa olin suunnitellut käyväni. Katsokaa nyt, mitä ne täällä kassalla kaupittelee!

Mutta joo, itse shoppailuosuus sujui olosuhteisiin nähden hyvinkin kivuttomasti, mitä nyt balsut painoi ja iltaa kohden kävelyni muuttui entistä enemmän vaappumista muistuttavaan suuntaan, nopeudeltaan jotakuinkin tasoa ”annanpa tilaa tuolla kävelykepin kanssa kulkevalle vanhukselle, joka mua parhaillaan ohittaa”. Reissun haasteellisimmaksi osuudeksi koituikin seuraavan päivän logistiset haasteet, ts. miten saada kaikki nämä vaatteet mahtumaan mun ennestäänkin ahtaanpuoleiseen vaatelipastoon.

Vastaus löytyi laatikoiden käyttötarkoituksista. Pyhitin yhden laatikon vaatteille, jotka luokittelen listaan ”tulen harvoin/en tule koskaan käyttämään täällä”. Sisältö oli oikeesti loistava: tuulitakki, tuulihousut, juhlableiseri, muutama biletoppi, sekä juoksupaita ja -housut. Sarjassamme kysymys ”mihin ihmeeseen sä kuvittelit tarvitsevas näitä”

PS. Törmäsin myös ihan loistavaan herraan! Olin jo itseasiassa Tarifalla, kun etsiskelin ruokapaikkaa siinä kuumimpaan illallisaikaan yhdeksän ja kymmenen välillä illalla. Päädyin menemään italialaiseen, jossa pöydässä istui mies, 50-60 -vuotias, sormuksellinen mutta yksin syövä. Jotenkin jo pöytään istuessani mies sai huomioni, ja seurasinkin häntä koko kahden sortin illalliseni ajan suurella mielenkiinnolla. Kun siis saavuin paikalle, hän tyhjensi tilaamansa punkkupullon, oletuksenani että oli jo ateriansa nauttinut, kun viinipullokin veteli viimeisiään. Oletukseni kumottiin vääräksi, kun seuraavaksi pöytään kannettiin uusi satsi simpukoita, ja tietysti, uusi punkkupullo. Sitä seurasi vielä pasta-annos, vielä vähän bruschettaa, loppuun kahta eri sorttia jälkiruokia. Aina ateria kerrallaan, tarkoin maistellen, muutama sana henkilökunnan kanssa vaihtaen ja taas uutta tilaten. Tämän huikean illallismaratonin päätteeksi itse kokki astui ulos keittiöstään, istui miehen pöytään mukanaan kynä, muistivihko ja pieni kalja. Valitettavasti tämä seuraava varsin vakavahenkinen istunto käytiin espanjaksi enkä siis sanaakaan ymmärtänyt, mutta elekieli jo avasi paljon: maistelija antoi arvionsa ruuasta, heitteli ilmoille uusia kehitysideoita samalla kun kokki kyseli paljon, muistiinpanoja tehden tottakai. Tästä ja tietysti juuri syömästäni maailman juustoisimmasta, rasvaisimmasta ja täydellisimmästä pizzasta inspiroituneena oonkin jo päiviä suunnitellut miten lähtisin kehittelemään tätä mun ruokainnostusta niin pitkälle, että joku haluis kutsua mut oikeesti ravintolaansa arvioimaan ruokiaan. Kilojahan se vaan teettäis mut hei, se pizza oli oikeesti mieletön!

……PPS. Onko tää oikeesti kaikkien mielestä ihan oleellista?