Sahara – OHI ON

Nyt kun en ole blogissani paljon lennoista vielä puhunutkaan, niin iloksenne voin kertoa että kyllä, ikuisuusaiheella jatketaan.

Viimeiset kaksi päivää ovat siis olleet taas sitä itseään – lentämistä. Tällä hetkellä näppäimistöni napisee Espanjassa, Tarifan kaupungissa ja perheeni kotikotona. Saavuimme onnellisesti, mutta nälkäisinä perille vasta muutama hassu tunti sitten, joten jätän paikan kuvailemisen sinnemmäksi, kunhan ensin itsekin saisin käsityksen kaupungista.

Nyt kuitenkin, kun viimeiset Saharan hiekat on karisteltu varpaista ja pikkuhiljaa toivuttu vallinneista ”mä vihaan tätä paikkaa, pakko päästä pois” -itkupotkuraivareista, ois vihdoin ihan oivallinen aika kirjotella siitä, mitä se elämä autiomaalla oikeesti sitten olikaan.

Kaupunki jossa asuimme, Dakhla, luetaan virallisesti osaksi Länsi-Saharaa, ja tässä yhteydessä se ilmoitetaankin jopa useammin kuin osana Marokkoa. Jostain syystä myös useissa kartoissa piirretään Länsi-Saharan raja keskelle Marokon karttaa ikäänkuin kuvaamaan valtion rajoja, vaikka oikeasti kyseessä on edelleen yksi ja sama valtio… Fiksuimmat selvittäköön tämänkin viivan merkityksen, mutta mulle selitys on yksinkertainen: tästä alkaa autiomaa, älä mene pidemmälle.

Dakhla kaupunkina on varsin simppeli: keskelle aavikkoa on rakennettu yksi luotisuora tie, jonka sivuilla on taloja. Eräänä tuulettomana päivänä lähdimme surffaajakavereiden kanssa tappaamaan aikaa ja selvittämään, mikä ero on suurella hiekkarannalla ja aavikolla. Joskus leirillä oleskellessa tuli ihmeteltyä, että mikä aavikko tää Sahara lainkaan on, kun koko ajan on merta näkyvissä. No kyllähän se aavikoksi loppujen lopuksi piti todeta: ajoimme tätä kuuluisaa ainoaa tietä pitkin 250 kilometriä per suuntaan ja kaikki mitä matkan varrella näimme, oli kaksi kuiva-asemaa. Mitä syvemmälle aavikon sydämeen pääsimme, sitä kapeammaksi tie muuttui ja korkeammiksi dyynit kasvoi. Ensimmäisten viiden kilometrin jälkeen rantaviiva katosi näkyvistä ja loput rapiat 200 km oli oikeasti pelkkää hiekkaa.

IMG_0082.JPG

Ja sitä se mun elämäkin oikeastaan oli, pelkkää hiekkaa. Hiekkaa hiuksissa, hiekkaa ruuassa, hiekkaa jopa alusvaatteissa. Yksi meen hotellin asiakas oikeesti hukkas hotellihuoneeseen kännykkänsä, koska lattialla oli aina vähintään se kymmenen senttiä hiekkaa, ja sinne jos jotain tiputti ni ei sitä enää millään löytänyt. Kyllä se kännykkä sitten muutaman päivän jälkeen löytyi, ja toimikin vielä.

Siitä sujuvasti ruokaan, sitä kuitenkin kaikki odotitte. Sanalla sanoen se oli…..erilaista. Ei yhtään sen maukkaampaa tai mauttomampaa kuin kotona totuttu ruoka, mutta erilaista kyllä. Dakhlan pääsääntöisin vientituote on kala ja muut meren antimet, joten yllättäen sitä kalaa sitten kanssa syötiin. Ruokakulttuurihan tottelee samaan tapaan näitä kuuluisia marokkolaisia minuutteja: lounasaika on silloin, kun miehet ovat merellä saaneet tarpeeksi kalaa koko porukan mahat täyttämään. Jos siis oli huono kalapäivä, ruoka saattoi venyä pitkälle päivään. Pöytään kannettiin valkoista leipää, riisiä tai linssejä ja hieman vihreää salaattia, mutta usein jouduimme ne kuiviltaan nauttimaan. Noustiin pöydästä pois ja palasimme syömään pelkkää kalaa kun se pöytään tarjoiltiin. Toimiihan se näinkin.

img_0121_-_kopio.jpg

Liharuuat taasen toisti pitkälti samaa kaavaa: pitkään kypsytettyjä pataruokia nyrkinkokosine lihakimpaleineen. Kastikkeella ei suinkaan ollut sama merkitys kuin Suomessa on tottunut: kaadetaan soosi perunan päälle ja syödään kaikki mikä lautaselta löytyy. Täällä pataan oli pudoteltu mm kokonaisia perkaamattomia kanankoipia luineen ruistoineen kaikkineen, tai niin, niitä kokonaisia kaloja. Tiedättehän, miltä kauan liemessä lepäillyt lihakimpale näyttää? Niitä muodottomia, värinsämenettäneitä klönttejä sai moneen kertaan pyöritellä lautasella ja miettiä, että onko tää nyt esimerkiksi kalan pää vai broilerin siipipala – tai itseasiassa mitä vaan maan ja taivaan väliltä.

Ruokafriikkinä ja kuolemaa pelkäämättä kaikkea tuli rohkeasti maisteltua. Niinhän sitä sanotaan, että sitä saa mitä tilaa, ja tällä kertaa kuin tilauksesta vastaanotin sen turisteille ah niin rakkaan vatsataudin. Seuraavat kolme päivää ruokavalioni olikin pitkälti tämä:

IMG_0091.JPG

 

Paljon tuli tosiaan Marokkomatkallani nähtyä ja koettua, ja ihan muistinvirkistyksenä itselleni väsäsin tälläisen pienen Mitäs sitä tulikaan tehtyä –kokoelman.

 

– Silitin kamelia.

– Ajoin keskelle aavikkoa katsomaan kaloja, jotka syö varpaita.

– Opin vähintään 50 uutta surffilaudan osaa.

– Söin lounasta keskiyöllä.

– Pukeuduin kaftaaniin.

– Kuuntelin tunnin välein laulettua Koraania.

– Puhuin sujuvasti letkautellen ranskaa.

– Söin ruokia, joiden nimiä en osaa edes suomentaa.

– Luin pokkarin.

– Näin valaita ja delfiinejä.

– Astuin rauskun päälle. Kahdesti.

– Söin kamelia.

– Kärvistelin vatsataudissa.

– Kävelin kenkäni puhki.

– Poltin nahkani auringossa.

– Poltin päreeni auringossa.

– Surffasin.

– Soitin Djembe-rumpua tyttötriossa.

– Rakastuin kulkukoiraan.

 

Nyt jälkeenpäin ajateltuna tajuaa, kuinka joskus pitää mennä todella kauas, jotta oppii näkemään lähelle. Kyllä se koto-Suomi on vaan hyvä paikka asua.

PS. On myös totta, että jos aavikolla nauraa koko päivän suu ammollaan, joutuu illalla kaivamaan hammaslangalla hiekkaa ikenistä. Jos unohtaa tämän, ja nauraa taas seuraavana päivänä entistä lujemmin, voi saada ientulehduksen.

Kommentit (4)
  1. Vaikka luettelitkin paikan huonoja puolia, tuli silti hinku päästä Marokkoon 😀 toi sun banneri on tosi makee, muuten!

    1. Mua itseekin nauratti, että tästä negatiivissävytteisestä postauksesta on ehkä etäisesti havaittavissa pieniä aavikkoturhautumia! Dakhla oli kaupunkina tosi pieni, ja usko mua kun sanon että siellä KAIKKI pyöri surffaamisen ja sen ”täydellisen aallon etsimisen” ympärillä, joten päivät siis kului pitkälti rannalla enkä päässyt niin siihen kunnon Marokkoon tutustumaan. Kuitenkin esimerkiksi Casablanca, joka kaupunkina on sillain vaatimattomasti väkiluvultaan jopa Suomea suurempi, vois olla sellanen paikka johon vois joskus ehkä, EHKÄ, jopa reissata uudelleen. Ei kuitenkaan vielä, eikä ees seuraavaan viiteen vuoteen, mutta ehkä joskus. Ehkä.

  2. Pidän tavastasi kirjoittaa:) Tsemppiä sinulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *