Vapaalle vaihtoa

Eilen pyörähti vihdoin käyntiin tää mun kauan odotettu ja tarpeeseenkin tuleva loma: mamma lähti työreissuun Balille, pojat vieraisiin hoitoon ja mulle täydet 14 päivää omaa aikaa, omia juttuja ja se parhain, tyhjä hiljainen kämppä. En suinkaan jäänyt laakereilleni lepäämään, vaan heti koulussa vietettyjen aamutuntien (ja tietysti niiden viimoisten kaakaomukien, jugurttilusikoiden ja murokippojen tiskaamisen) jälkeen hyppäsin bussiin ja lähdin testaamaan tätä kauan odottamaani kielivaihtoa naapurikaupunki Algecirakseen. Kaupunki on suuremman kokonsa vuoksi paljon aktiivisempi tapahtumakalenteriltaan kuin Tarifa, ja näitäkin kielitapaamisia järjestetään viikottain kerran tai kaksi. Tarifalta on vaivatonta päästä Algecirakseen: tunnin välein lähtevät bussit kipuaa kaupunkien välisen vuoren huipulle ja sitten takaisin laaksoon, 35 minuuttia ja 2,40 euroa, ja olet perillä. Koska kuitenkin ollaan Espanjassa, nämäkin tapaamiset järjestetään baarissa keskellä yötä, ja mun osallistuminen vaatii joka kerta joko yöpymisen Algeciraksessa tai 45 euroa pulittavan taksikyydin kotiin. Päälle ynnättynä vielä seuraavan päivän työnakki, on ihan ymmärrettävää etten ole aiemmin paikan päälle vaivautunut. Nyt kuitenkin kun aikataulut oli suopeat, hetkeäkään epäröimättä otin ja lähdin, tottakai.

Tuli ainakin taas huomattua miten Tarifan letkeys on totista totta. Ilta oli mukava, ihmiset avoimia ja juttu luisti, mutta kun olimme kolmisen tuntia aloillamme istuneet ja puolenyön valomerkin aika koitti, kittasimme ne käsissämme hautuneet kahden desin kaljat kurkusta alas, toivotimme hyvät yöt ja lähdimme kaikki hiljaisesti hipsimään koteihimme eri puolille kaupunkia. Puolen tunnin kävelymatkallani hostellille vastaan ei tullut yhtäkään autoa, ei yhtäkään ihmistä, vain tyhjät kadut, yksinäisten kenkieni kopina ja pieni katkeruus kurkussani siitä, etten päässytkään porukalla tanssimaan ja nauramaan. Sipsipussi kainalossa painuin pehkuihin, ei sen näin pitänyt mennä.

Jännä miten heti Tarifalta kauemmas lähdettyä ihmisillä on täysin erilainen, totisempi ja vakava suhtautuminen elämään, vaikka nytkin kyse oli vaivaisesta kymmenen kilometrin etäisyydestä. No, huomenna pääsen taas mun oman kielikoulun Tapas Tourille, joka tunnetaan täkäläisenä tekosyynä juoda olutta keskellä viikkoa, pukeutua hassun kirjavasti ja valvoa aamutunneille asti katujen kulmilla kailottaen flamengon tahtiin, kunnon räkäistä naurua unohtamatta. Ja kaikki tämä aina isolla porukalla, kaikki yhdessä, ikää tai ihonväriä katsomatta.

IMG_0212 – kopio.JPG

Puolensa tietysti kaikella, tämä halvaksi tullut ilta oikeutti ja kannusti mua tänään huolettomasti törsäilemään shoppailun merkeissä. Ostosten määrä järkyttää mua kerta toisensa jälkeen, mutta täytyy muistaa, että Tarifan surkean valikoiman ansiosta kaikki hankinnat jää aina näille päivän mittaisille paniikkishoppailuvisiiteille, kun kauppalista on kuollettavan pitkä. Nyt vaan innolla odottelen ilmojen viilenemistä, kun tää kasa upouusia pitkähihaisia polttelee mun näppysissä.

Päivän kohokohta koitti kaikesta kivasta huolimatta vasta illalla kotona, kun vihdoin pääsin toteuttamaan yhden mun pitkäaikaisista unelmista. Kavereita jo kyllästyttää, kun tästä on tullut puhuttua kerta jos toinenkin, myönnettäköön. Arvaatteko jo?

IMG_0224.JPG

Oi että! Kunnon perinteinen makkarasoppa! Ihan ite tein, ja oli meinaan kaiken sen kuorimisen ja pilkkomisen arvoista joka lusikallinen. Vielä kun kylkeen sais sellaista purtavankuivaa ruispuikulaa ja rasvatonta maitoa niin tää tyttö olis ehkä universumin onnellisin!

PS. Viime kerralla kirjoittelin siitä rahan kerjäämisestä. Tänään nyt sitten vahingossa vaihdoin puheesta tekoihin. Olin viimeiset viisi tuntia painellut liikkeestä toiseen pää kolmantena jalkana, laukut painoi laittoman paljon ja rakot varpaissa ilahdutti olemassaolollaan. Olin jo lähdössä taistelemaan tietäni bussiasemalle muutaman kilometrin päähän, kunnes ostoskeskuksesta ulos astuttuani edessä oli sellainen yllätys, joka pisti suunnitelmat uusiksi. Helle, jumalaton! Kello oli jo viisi, joten maalaislogiikallani päättelin, että jos tässä istahdan alas puoliseksi tuntia, on jo ilma sen verran inhimillisempi, että kävely on toki edelleen tuskallista, mutta jotenkin mahdollista. Parkkeerasin kaikkine kantamuksineni heti siihen ostoskeskuksen oven viereen, Tarifan tyyliin reilusti asfaltille istumaan. Hetken olin kerinnyt jalkojani lepuuttaa, kunnes yksi ohikulkijoista tulee paikalle, kaivelee taskujaan, ja mitä ihmettä, heittää mua kolikoillaan! Tiedostin, että näytin väsyneeltä, mutta että yhdeltä noista rahankerjääjistä? Kyllä se oli sellainen merkki, joka sai mut tajuamaan että nyt Elina, nyt olis korkea aika lähteä kotiin.

Kommentit (5)
  1. Heissan!
    Aivan ihana blogi! Täällä kaivataan jo uutta postausta 🙂 millainen sää siellä on joulun aikaan? Olisi myös kiva saada joku oostaus perheen joulu traditioista yms!

  2. Pitkähihaiset kaappiin ja ”biitsille”! Vai mitä?
    Oleks kuullut, että täällä sataa ja on tasaisen harmaata.
    Paketti lähti tänään.

    1. Kiitti paketista! Alkuviikosta alan sitte kysellä sen perään täällä päässä

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *