Aivan tavallinen äiti. VASTINE Heli Vaarasen kolumniin Yksinhuoltaja,sinä olet timantti

”Kirjoitan sinulle, joka huollat lastasi yksin.” Hyvä tietää, mutta minulla on lapsiA  eikä lapsi, yhteensä kolme lasta. Kolumni jatkuu: ”Sinulle, joka elätät lastasi yhdellä palkalla.”

No niin, minähän olen siis opiskelija, jonka tulot koostuvat opintotuesta ja toimeentulotuesta. Palkansaaja en ole siitä syystä että valmistuin vuorotyöammattiin, ja samaan aikaan muutin erilleen miesystävästäni lasten kanssa, mutta kaupunki ei voinut järjestää tokaluokkalaiselle lapselleni aamu-, ilta-, yö- tai viikonloppuhoitoa. Ei ollut siis muuta vaihtoehtoa kuin olla työttömänä niin kauan että pääsin opiskelemaan uuteen ammattiin, joka mahdollistaa päivätyön. Kuulemma yksinhuoltajien työttömyysprosentti on 20,minä kuulun tuohon joukkoon.

”..Kirjoitan sinulle, jolla ei ole rinnallaan tai missään muuallakaan toista vanhempaa, johon tukeutua. Sinä olet timantti”,Vaaranen jatkaa. ”Sinä kieltäydyt mistä vain ja teet lapsesi eteen mitä vain. Sinusta näkee, että kun täytyy jaksaa, niin jaksat. Pyyhit kyyneleet, viet lääkäriin, paimennat hampaitten oikomiset ja hoidat sairaudet. Vahdit läksyt ja nukkumaanmenot.”

En tiedä mistä 50-luvulta nämä Vaarasen stereotypiset mielipiteet kumpuavat, mutta yksinhuoltaja ei välttämättä ole yksin tai yksinäinen, eikä missään tapauksessa hävettävä, niin kuin Vaaranen myöhemmin antaa kolumnissaan ymmärtää. Syy siihen, miksi suurimmatkaan kaupungit Suomessa eivät järjestä lastenhoitoa vuorotyöläisten vanhempien alakouluikäisille lapsille, piilee juuri tämänkaltaisessa asenteessa oletettuja timantinkestäviä yksinhuoltajia kohtaan. Yksinhuoltajan pitäisi aina vain jaksaa, venyä ja selviytyä! Asenne yksinhuoltajia kohtaan on yhtä lujassa kuin timantti.

Ei ole ihme, että tukiperheeseen on kolmen vuoden jonot, lastenhoitoapua järjestetään lapsiperheiden kotipalvelun kautta vain virka-aikaan ja perhetyötäkin joutuu jonottamaan hyvällä tuurilla kuusi kuukautta yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista, kun julkisuudessa hehkutetaan yksinhuoltajien jaksamista.

Kyllä sitä varmaan aika pitkään jaksaa ja venyy, kun on pakko. Mutta millä hinnalla yksinhuoltajat venyvät? Eivätkö yksinhuoltajien lapsetkin voisi paremmin, kun vanhemmat saisivat välillä käydä kaupassa tai liikuntaharrastuksessa rauhassa niin että joku katsoisi sillä välin lapsia? Väitän myös, että yksinhuoltajien lasten elämänlaatua ja harrastusmahdollisuuksia parantaisi alakouluikäisten lasten hoitomahdollisuus vanhemman työn aikana. Uhrautuminen tai hehkuttaminen eivät auta mitään, silloin kun tarvitaan tekoja.

En luonnehtisi itseäni timantiksi, vaan aivan tavalliseksi äidiksi, joka nyt sattuu olemaan yksinhuoltaja, vaikkakin elää uusparisuhteessa. Sitä paitsi kärsin parhaillaan burn outista, mikä johtuu siitä, että olen ollut totaaliyksinhuoltaja 12 vuotta. Tämä saattaa olla kuudes burn out koko kahdentoista vuoden aikana, jos pysyn laskuissa. Koskaan en ole päässyt kunnolla toipumaan burn outista, koska ei ole järjestynyt tarpeeksi lastenhoitoapua. Ja sen vuoksi burn out on uusinut vuoden tai kahden välein. Edelleenkään en saa tarpeeksi lastenhoitoapua.

Kun neljäkymmentä alkoi lähestyä, koin eksistentiaalisen kriisin asemastani yksinhuoltajana. Aloin ajattelemaan, että oma elämä oli jäänyt elämättä. Se oli pysäyttävää ja ahdistavaa. En ollut pystynyt käymään töissä, omia harrastuksia ei ollut ja Viron reissu oli ainoa ulkomaanmatka jossa olin ollut. Rahapula oli krooninen, ja siihenkin aloin kyllästymään.

Tiedän edelleen kärsiväni loppuunpalamisesta, koska illalla alkaa jo valmiiksi ahdistaa aamurutiinit ja niihin liittyvä lasten kiukuttelu, ruokatauon aikaan alkaa ahdistaa lasten haku ja itkupotkuraivarit. Oikeastaan haluaisi jättää lapset hakematta. Aina joku itkee, milloin mistäkin syystä, ruoka on ollut koulussa pahaa, kaverit keljuja, aika on käynyt pitkäksi ja ärsyketulva on valtava. Silloin kun ottaa eniten hermoon, otan korvakuulokkeet mukaa ja käännän volyymin kaakkoon. Kotona eristän lapset omaan huoneeseen, jos he leikkivät äänekkäästi enkä jaksa kuunnella, tai käytän kuulosuojaimia. Tappeluiden takia lapset täytyy välillä erottaa toisistaan ja laittaa eri huoneisiin. En tunne olevani mikään timantti, vaan aivan tavallinen äiti; tavallinen ihminen, jolla on omat rajoituksensa. En pysty venymään tähtitieteellisiin mittasuhteisiin.

Välillä en tunne omaavani edes ihmisarvoa, kun minun päälläni istutaan, minua tönitään ja ulkona juostaan päin. Lapset tietävät että äiti ei kestä sellaista leikkiä. Aamuisin pitää nousta kukonlaulun aikaan jotta kerkiää kurvata eskarin kautta, ja silloin ei ole tosiaankaan aikaa meikata, kunnollisesta aamupalasta puhumattakaan. Lapsiparkillisen kuntosalin olen joutunut jättämään väliin, koska tokaluokkalainen ei enää viihdy lastenhoidossa. Kavereilla ei voi olla kuin seitsemään, eikä koululaiseni viihdy minuuttiakaan yksin. Muistakin  harrastuksista voi vain haaveilla. Rahat riittävät juuri ja juuri lastenvaatteisiin, joten omat talvikengät jäävät usein hankkimatta. Jos vaatteita ylipäätään hankitaan jollekkin, on se pois ruokapudjetista. Opiskelija ei ehdi seisomaan ruokajonoissa.

Yksinhuoltajien ylistämisen sijaan haluan alleviivata, että yksinhuoltaja on aivan tavallinen ihminen, joka silloin tällöin tarvitsee yhteiskunnan apua, koska kukaan ei selviä yksin. Yksin selviämistä ei myöskään tulisi asettaa mitenkään jalustalle tai ihannoida, koska jokainen tarvitsee joskus muiden apua. Avun pyytäminen ei ole se kummempi juttu eikä siitä tarvitse tehdä numeroa.

Kukaan ei pysty aina vain venymään vuodesta toiseen, ja jättämään omat tarpeensa huomioimatta. Koska yksinhuoltaja on aivan tavallinen ihminen, hän tarvitsee muun muassa säännöllisesti omaa aikaa, tai ainakin mahdollisuuden käydä vaikka kuntosalilla tai lenkillä. Joskus yksinhuoltajakin saa käydä kaupassa ilman lapsia, tai vaikka shoppailemassa ostoskeskuksessa. Silloin tällöin olisi mukava käydä kahvikupillisella lapsettoman ystävän kanssa ilman lapsia, tai vaikka elokuvissa. Yhteiskunnan täytyy tämä mahdollistaa.

Joskus voi tulla se viimeinen kerta jolloin jaksaa venyä, ja sitten ei enää jaksakaan. Silloin kun olin esikoisen totaaliyksinhuoltaja, soitin kerran avioerokriisin aikaan sosiaalipäivystykseen ja sanoin, että tulkaa hakemaan tyttö, en jaksa enää. Tällainen tulee yhteiskunnalle miljoona kertaa kalliimmaksi kuin säännöllinen lastenhoitoapu.

Mikäli yhteiskunnassa olisi jokaisen selviydyttävä yksin, osuvampi nimi yhteiskunnalle olisi yksilökunta.

Terveisin, One woman’s project -blogin kirjoittaja, Tiina Liukkonen

Kommentit (1)
  1. Vaarasen kolumni oli todella alentuva ja jotenkin oikeistolainen. Minulla on kaksi lasta, mutta tunnen yksinhuoltajia joilla on useampia lapsia – jonkun puoliso on kuollut, jonkun joutunut suljetulle osastolle, jonkun lähetenyt maailman ääriin tienaamaan. Tuollainen ylistyslaulu on jotenkin niin kokoomuslaista. Mieluummin pitäisi tarjota tukipalveluja. Minulla on tukiverkot, mutta monelle tutulle yh:lle jo vapaaehtoinen varamummo on taivaan lahja. Erään tutun (nuori, sporttinen) mies kuoli sydänkohtaukseen ja leski joutui taistelemaan saadakseen ”kunnan” (eli julkista) apua edes pari tuntia viikossa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *