Korona opetti: yksinhuoltaja on turvaverkkonsa varassa. Kun epidemia iskee, älä jää yksin!

Sanotaan.. että erämaa opetti, mutta tällä kertaa se oli kyllä Korona. Ja Noro. Ja Stafylokokki Aureus. Ja elämä.

Syyttäkää pandemiaa siitä, että minulla on liikaa aikaa avautua blogissa. Tänään olin saunassa omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni ja mietin. Mietin sitä minkä olen oppinut ”kantapään kautta”, niin kuin sanotaan. Sanotaan myös että erämaa opetti, mutta tällä kertaa se oli kyllä Korona. Ja Noro. Ja stafylokokki Aureus. Ja elämä.

  Olen kuullut liikaa sanontaa ”soita sossuun”. Sitä tarjotaan vastaukseksi niin rahapulaan, lastenhoitopulaan kuin sairastumiseen perheessä. Loppujen lopuksi tuo sanonta on vain kanssaihmisten yritystä välttää vastuu ja auttaminen: kun on jokin taho, johon vastuun voi vierittää, ja johon kehottaa turvautumaan kun itse ei pysty tai jaksa tai halua tai itsellä on jotakin parempaa tekemistä.

  Olen perustanut tämän blogin siksi että voisin avata tänne sanallista arkkuani ja ehkäpä auttaa sillä tavalla jotakuta kanssasisarta -tai veljeä. Koettakaa siis kestää.

   Yksinhuoltaja on hyvin pitkälti pelkästään oman turvaverkkonsa varassa, koostuipa se sitten sukulaissuhteista, naapureista, toisista yksinhuoltajista tai vaikka kumppanista. Sellainen yksinhuoltaja, jolla on toimiva turvaverkko, on se yksinhuoltaja, joka selviytyy vaikeista ajoista. Vaikea aika voi olla uupumus, masennus, toisen lapsen raskaus ja synnytys tai oikeastaan mikä tahansa vaikea tilanne. Turvaverkoton yksinhuoltaja nimittäin on altavastaajan roolissa koska hän on yhteiskunnallisen avun varassa – ja sen armoilla. Kirjoitan tätä omasta kokemuksesta.

   Esikoiseni on 12- vuotias. Hänet huostaaanotettiin silloin kun hän oli 5-vuotias. Tuolloin minulla ei ollut turvaverkkoja ja omat vanhemmatkin olivat hyljänneet. He eivät voineet käsittää sitä etten kyennyt yksin huolehtimaan lapsestani esimerkiksi silloin, kun kierukka oli asennettu väärin ja aiheutti jatkuvia kivuliaita supistuksia: minun olisi ollut kyettävä lähtemään ensiavusta hakemaan tytärtäni päivähoidosta ja vanhempani suuttuivat minulle verisesti kun näin ei tapahtunut!

   En syytä siitä asiasta ketään, mutta toivoisin ihmisten ymmärtävän miten yksin yksinhuoltaja voi olla ja miten kipeästi hän ehkä kaipaa kanssaihmisiä: jotakuta joka ottaa kopin yksinäisyydestä.

   Minulla ei ollut oikeutta surra avioeroani eikä masentua sen johdosta, koska olin yksinhuoltaja! Sosiaalinen elämäni supistui ja ihmiset kaikkosivat sen takia että minusta tuli yksinhuoltaja. Olin hyvin, hyvin yksin. En syytä siitä asiasta ketään, mutta toivoisin ihmisten ymmärtävän miten yksin yksinhuoltaja voi olla ja miten kipeästi hän ehkä kaipaa kanssaihmisiä: jotakuta joka ottaa kopin yksinäisyydestä.

   On ihmisiä, jotka ovat kärkkäitä tuomitsemaan sen että yksinhuoltaja ottaa uuden miehen tai hankkii uuden parisuhteen. Etenkin jos syntyy enemmän kuin yksi lapsi ja enemmän kuin yhdelle miehelle, ihmiset ovat suuna päänä tuomitsemassa. Mutta koetapa asettua hetkeksi yksinhuoltajan tilanteeseen, yksinäiseen tilanteeseen joutuneen yksinhuoltajan tilanteeseen. On niin helppoa heittää vaan uudet verkot vesille, varsinkaan jos hyvät ystävät eivät ole ottamassa koppia.

Silloin kun 24-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni kukaan ei ollut ottamassa meistä koppia.

   Silloin kun 24-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni kukaan ei ollut ottamassa meistä koppia. Parhailla ystävilläni ei vielä silloin ollut perhettä, joten jäin ihan yksin lapsen kanssa. Vasta kun lapseni oli taapero kuulin että perhekahviloita on olemassa.

   Tämä pandemiatilanne mietityttää monin tavoin. Totaaliyksinhuoltajat ovat perustaneet vertaistuki-chatin, jossa pohditaan selviytymiskeinoja. Pelastakaa lapset ry kerää rahaa vähävaraisten perheiden ruokalahjakortteihin kouluruoan puuttuessa. Sosiaalityötä tehdään etänä. Ihan kivahan se on että jotain apua saa mutta ei se kuitenkaan riitä korvaamaan toisen aikuisen läsnäoloa tai olkapäätä. Täällä kirjoitan siitä, miten en ole saanut sosiaalitoimesta tarvitsemaani apua pyynnöistä huolimatta.

   Ei sillä ole mitään väliä mitä ne turvaverkot ovat eikä kukaan ole sen vähempää yksinhuoltaja vaikka turvaverkko koostuisi uusparisuhteesta ja sen kautta mahdollisesti tulleista sukulaisista ja ystävistä. Uusi suhde voi olla turvaverkko siinä missä isoäiti, eno tai alakerran Jamppakin. Pääasia on se että yksinhuoltajilla on turvaverkkoja. Siitä väittely kuka on enemmän tai vähemmän yksinhuoltaja ei ole kenenkään etu.

   Viestini teille yksinhuoltajat on: älkää jääkö yksin, vaan hankkikaa niitä turvaverkkoja. Istukaa vaikka puiston penkillä tai hiekkalaatikon reunalla ja jutelkaa ihmisille niin kauan että saatte luotua ihmiskontakteja ja turvaverkkoja. Älkää arkailko pyytää apua. Ja muut ihmiset: antakaa apua!!

   Tänä pandemia-aikana yksinhuoltajalla luultavasti kaatuvat seinät päälle, jos hän elää yksin ilman muita aikuiskontakteja. Tämän takia tarvittaisiin verkostoitumista: yksinhuoltajakommuuneja tai useiden eri elämäntilanteissa olevien ihmisten yhteisöllistä yhdessä asumista, ylisukupolvista yhdessä asumista jne.

   Sitten kun seuraava epidemia/pandemia iskee, älä jää yksin: soita omalle isälle, äidille, isosedälle, kummille, kaimalle, lukiokaverille tai jollekin, ja ehdota yhdessä asumista epidemia-ajan. Yksinhuoltaja voi tarjota apuaan jollekin, joka tekee vastapalveluksen. Enkä nyt tietenkään tarkoita mitään sänkykamarijuttuja, vaan yksinhuoltajan tarjoama apu voi olla jotakin konkreettista, kuten imurointi, kaupassakäynti, sukkien kutominen, pyörän korjaus, housujen lyhennys ompelukoneella, hiusten leikkaus jne. Vastapalvelukseksi voi pyytää esim. lapsen vahtimista kaupassakäynnin ajan. Molemminpuolinen apu ilman rahanvaihtoa on kaikille osapuolille win-win-tilanne.

 Terveisin, One woman

*Edit. Artikkelikuva vaihdettu lukijapalautteen perusteella. Toivottavasti sopii paremmin otsikkoon. Harmi vain kuin niistä olemattomista tukiverkoista ei myöskään ole kuvia. Paitsi miehestä siis.

Kommentit (4)
  1. Kaksinhuoltaja
    15.8.2020, 03:13

    Hienoa, että kirjoitat!

    En ole yksinhuoltaja, mutta eksyin tänne etsiessäni kokemuksia perheiden jäämisestä yksin korona-aikaan – sillä kahdestaankin on jo ihan riittävän haastavaa. Yhteiskunnan tukiverkko ei varmasti ole riittävä yksistään, ellei ehkä muuten satu olemaan poikkeuksellisen hyvistä lähtökohdista – jos silloinkaan.

    Kommentti vastuukysymykseen herätti pohdintaa ja tunteita. Toki vastuu huolenpidosta on ensisijaisesti vanhemmalla/vanhemmilla ja kirjoittaja selvästi sen kantaakin. Meillä ei kuitenkaan ole kristallipalloja tai kaikkivoipaa kykyä selviytyä kaikesta yksin (tai vähäisellä tuella). ”Jokainen kantakoon vastuunsa päätöksistään” kuulostaa minun korvaani vaaralliselta, jos sitä sovelletaan elämän mittakaavalla. Se voi usein tarjota hyvän tekosyyn olla huomioimatta erilaisia lähtökohtia, ja esim. sulkea silmät omille etuoikeuksille. Moni ellei suurin osa apua saaneista (ja joskus jopa ilman apua jääneistä) lisäksi haluavat vastaavasti antaa sitä eteenpäin. Ei meistä kukaan ole toiselle lähtökohtaisesti velkaa ja monessa asiassa kannattaa pyrkiä itsenäisyyteen, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa ilman apua sinnittelyä etenkään yksinhuoltajana. Apua saa pyytää ja sitä kannattaa myös tarjota, sillä se pyytäminen on usein kynnyksen takana. Toistemme tarpeet huomioimalla voidaan kaikki päästä paljon pidemmälle.

    Voimia kirjoittajalle! ❤

  2. Heräsi Ajatus
    2.4.2020, 08:27

    Ah, anteeksi. Lainaus oli suoraan Facebook julkaisustasi. Tässä yhteydessä läytit muotoa ”kanssaihmisten yritystä välttää vastuu”.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *