Lievästi korona-oireinen lapsi, rahattomuus, autottomuus, nuorempi sisarus (jota ei voi jättää yksin kotiin testin ajaksi), yksinhuoltajuus, tukiverkottomuus, vuorotyö..
julkinen ohjeistus THL.n sivuilla kertoo, että julkisilla liikennevälineillä ei tule testiin mennä
Siinäpä yhtälö, joka koskettaa kokonaan tai osittain monia tamperelaisia. Tiedän että jotkut ovat käyneet koronatestissä julkisilla, mutta koronaviirus – neuvontapuhelimesta takaisin soittava virkailija ei kuitenkaan suositellut tätä tartuntavaaran vuoksi. Myös julkinen ohjeistus THL.n sivuilla kertoo, että julkisilla liikennevälineillä ei tule testiin mennä.
En minä tiedä millä sinne testiin pääsee, minä vain varaan näitä aikoja
”En minä tiedä millä sinne testiin pääsee, minä vain varaan näitä aikoja”, puhelimesta sanottiin. Puhelimeen vastannut virkailija neuvoi tulemaan testiin 6 km päähän pyörällä tai kävellen. 9-vuotiaallani ei ole pyörää, koska se varastettiin kesällä, eikä hän sitä paitsi jaksaisi edes pyöräillä moista matkaa. Jos lähtisimme kävellen, siitä ei tulisi mitään. Sitten olisi vielä lastenhoito-ongelma pienemmän sisaruksen osalta, joka kuuluu koronan riskiryhmään. Häntä en missään tapauksessa ottaisi mukaan testauspaikkaan.
Tampereella testaus on keskitetty yliopistosairaala Taysiin ja Pirkkahalliin.. Drive-in testauspaikka voisi löytyä lähempää, mutta sinne ei pääse ilman autoa. Minua ei yllätä, että tässäkin asiassa Tampere menee autoilijat edellä
Naapurikunnissa terveyskeskukset kuulemma suorittavat testejä, mutta Tampereella testaus on keskitetty yliopistosairaala Taysiin ja Pirkkahalliin. Drive-in testauspaikka voisi löytyä lähempää, mutta sinne ei pääse ilman autoa. Minua ei yllätä, että tässäkin asiassa Tampere menee autoilijat edellä. Pyörätiet Tampereella kiertävät mutkan kautta siinä missä autoilijoille kaivetaan ohikulkutunneleita ja maanalaisia parkkihalleja. Valtuustosalissa puhutaan korulauseilla pyöräilyn lisäämisestä ja biojätteiden kompostoinnista, mutta terveydenhuoltoon ympäristöteot eivät ulotu. Korona näytteenottoon mennäkseen nimittäin täytyy löytyä valuuttaa taksimatka varten, olla oma auto, tai olla riittävän hyvässä kunnossa taittaakseen usean kilometrin matkan joko pyöräillen tai kävellen.
Yritin soittaa lähimpään terveyskeskukseen useampaan kertaan.. turhaan.
Yritin soittaa lähimpään terveyskeskukseen useampaan kertaan, kysyäkseni onnistuuko näytteenotto siellä poikkeustapauksessa, turhaan. Lähimmän terveyskeskuksen puhelivastaaja totesi moneen kertaan: ”olemme juuri nyt varattuja, soita hetken kuluttua uudelleen”. Puhelu katkesi.
Onni onnettomuudessa, iltapäivällä paljastui, ettei lapsi kovin kipeä ollutkaan. Oli vain vedättänyt keksityillä oireilla, jotta olisi saanut jäädä kotiin nukkumaan. Koulun loputtua oireet olivat tipotiessään ja lapsi hinkui ulos leikkimään. Se siitä sitten. Tulipahan selvitettyä. Melko impossible case se olisi ollutkin. Mutta eihän korona ei tartu Tampereella autottomiin (pieni ironia sallittakoon).
”Onko se päivätyötä?”, minulta kysyttiin, kun kerroin työskenteleväni sijaisena kotihoidossa. Jostain syystä oletus on, että yksinhuoltaja tekee päivätyötä. Aina ei päivätyön tekeminen kumminkaan onnistu.
Kotihoito on kaksvuorotyötä, mutta suurin osa lähihoitajan työtehtävsstä on kolmivuorityötä tai nelivuoroa, jos välivuoro lasketaan. Vakituista työpaikkaa on vaikea saada jos ei pysty tekemään kaikkia vuoroja.
Puskin sitten sen valmistumisen läpi harmaan kiven!
Kun lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi minulla oli tietenkin ajatuksena että valmistuttuani tekisin kolmivuorotyötä. Sitten muutimme miehen kanssa erilleen, jonka seurauksena en pystynytkään tekemään vuorotyötä, opiskelu kahdessa vuorossa onnistui vain väliaikaisesti ja vaati suuria ponnisteluja. Monesti olin ihan poikki kun pääsin yöllä töistä, sen jälkeen oli vielä haettava lapset monella bussilla vuoropäiväkodista ja jaksettava kuunnella lasten kiukuttelua, joka johtui liian suuresta ärsyketulvasta päivän mittaan. Pohjanoteeraus oli kun talviaikaan jouduin lasten kanssa klo 22 aikaan illalla kävelemään kilometrin bussipysäkille ja sitten odottamaan vaihtobussia ulkona 45 minuuttia. Kyllä siinä odotellessa tuli vähän äitiä ikävä ja mietin, että mitä h*******ä olenkaan tekemässä ja onko tämä vaivan arvoista?! Veto alalle oli kuitenkin niin kova, että päätin selvitä vaikeuksista. Puskin sitten sen valmistumisen läpi harmaan kiven!
Pohjanoteeraus oli kun talviaikaan jouduin lasten kanssa klo 22 aikaan illalla kävelemään kilometrin bussipysäkille ja sitten odottamaan vaihtobussia ulkona 45 minuuttia.
Elämässä tulee aina välillä yllätyksiä ja ero voi kohdata kaikkia, halusimme sitä tai emme. Ero on asia, joka voi pahimmillaan romuttaa kokonaan perheen toimeentulon. Jos oman alan töitä ei voi tehdä, vaihtoehtona on uudelleenkouluttautuminen tai työttömyys. Uudelleenkouluttautuminen ei ole aina tsloudellisesti mahdollista ja työttömänkin leipä on tiukassa. Elatusavulla on tarkoitus paikata vanhempien välisiä tuloeroja ja turvata lasten elatus, mutta tähän ihanteeseen ei useinkaan päästä elstusapupäätöksissä. (Oman kokemukseni mukaan exäni ei olisi tarvinnut toimittaa lsstenvalvojalle minkäänlaisia tulo -tai menotuetoja, kunhan oli valmis maksamaan minimielatusta.) Lasten menot nousevat ja vaatimukset kovenevat sitä myöten kun lapset kasvavat. Siihen mihin minimitoimeentulo aluksi riitti, se ei enää riitä lapsen kasvettua. Kaikki on isolle lapselle kalliimpaa bussilipusta lähtien. Teinille ei kelpaa markettitavara: kahden raidan sijasta housuista pitää löytyä kolme raitaa!
Kulutus rahoitetaan töitä tekemällä. Mutta mikä neuvoksi, jos rahat eivät riitä, päivätyötä ei löydy, ja elarit ovat minimit?
Minulla on tuore kokemus yksinhuoltajuuden ja vuorotyön yhteensovittamisen haasteista. Lasten lähivanhempana minulta odotetaan paljon: pitäisi olla läsnä, tienata elanto, hoitaa huusholli; kaikki on minun vastuullani. Joskus tuntuu siltä, ettei töiden jälkeen riitä enää paukkuja läsnäoloon tai parisuhteeseen. Yhteiskunnan apukin on tiukassa.
Kumppanini on ollut välttämätön apu työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa muiden tukiverkkojen puuttuessa. Silloin tällöin tulee tilanteita, että pitäisi olla monessa paikassa yhtä aikaa. Tuolloin on saatava tilanteeseen ulkopuolista apua. Esimerkiksi tulevana viikonloppuna lasten leiribussi lähtee kello 18, mutta iltavuoroni alkaa jo kello 14.45. En voi olla samaan aikaan töissä ja saattamassa lapsia. Yksinhuoltajalle tukiverkot ovat kultaakin kalliimpia.
Toisinaan tukiverkkoja syntyy ihan luonnollisesti ilman että niitä täytyy luomalla luoda. Esimerkiksi tänään lapseni kaverin äiti laittoi viestiä, että voiko tyttö tulla meille leikkimään, kun äidillä oli meno. Ja sehän kävi meille. Illalla kaverin äiti leikkaa sitten lasten hiukset pienellä vaivanpalkalla. Näin se yhteistyö toimii puolin ja toisin. Kun on itse valmis antamaan apuaan, sitä voi odottaa myös muilta. Tämä on ns. vaihtotaloutta: rahaa ei tarvitse välttämättä käyttää välissä ollenkaan.
Ennen valmistumistani minulla oli sellainen käsitys, että työnantajat ovat hirmu joustamattomia. Olen onnekseni havainnut, että tarvittaessa joustoa löytyy. Kun olen kertonut avoimesti alakouluikäisistä lapsistani, vuorot ovat olleet suurimmaksi osaksi aamuvuoroa. Ymmärrystä perhetilanteeseen on löytynyt ja olen siitä kiitollinen. Tämä ala on muutenkin kasvava: työntekijöitä koulutetaan aina vaan lisää. Lähihoitajakoulutukseen pääsee helposti etenkin pienillä paikkakunnilla.
Koulun alettua lapsilla on ollut oppimista uusissa rutiineissa. Koulureittiä on opeteltu yhdessä, kerrattu liikennesääntöjä ja kotona yksinpärjäämisen taitoja. Keittiön seinässä komeilevat itse piirtämäni selkeät, kuvalliset ohjeet aamutoimien tekemiseen. Muistakin säännöistä on sovittu: sähkökäyttöistä hiustensuoristajaa tai mikroa ei saa käyttää, jos äiti ei ole aamulla kotona. Rakennustyömaan ohi ei saa kävellä ilman aikuista, vaan se pitää kiertää. Tuntemattomien kaverien kotiin ei saa koulun jälkeen mennä. Äitille pitää ilmoittaa kaikista menoista. Kaverien nimet, osoitteet, puhelinnumerot ja vanhempien puhelinnumerot pitää olla tiedossa.
Yövuorot ja pitkät iltavuorot ovat haasteellisia järjestää kun tukiverkkoja ei oikein ole. Ilman tukiverkkoja iltavuorosta silloin tällöin ehkä vielä selvittäisiin, mutta yövuoro on toinen juttu. Alakouluikäiset lapset ovat liian pieniä olemaan yön yksin kotona. Tästä syystä on välttämätöntä että toinen aikuinen on valmis tukemaan tarvittaessa työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.
Jotkut työnantajat ovat alkaneet mainostaa itseään joustavilla työvuoroilla: lähihoitajilla alkaa olemaan työntekijöiden markkinat. Etenkin korona-aikaan on pula työntekijöistä. Se on tietenkin hyvä juttu yksinhuoltajaperheen kannalta, mutta vaakakupissa painaa toisaalta taloudellinen tilanne ja toisaalta pelko mahdollisesta koronaviiruksen aiheuttamasta sairastumisesta. Meidän perheessä se vaakakuppi on kääntynyt toistaiseksi taloudelliseen pärjäämiseen koronaviiirustilanteen ollessa hallinnassa. Toki tilannetta pitää seurata ja pohtia tarpeen vaatiessa uudestaan.
Työhaastatteluun menossa. Keikkailevalla lähihoitajalla pitää kiirettä. Keikkojen välillä pitää etsiä töitä. Lisäksi lapsille pitäisi olla läsnä ja hoitaa kotityöt.
