Nelosen Lapsi tuntemattoman kanssa- tosi- tvsarja sai tänään päätösjaksonsa. Monen parin tiet erosivat, ja lapsiakin syntyi. Sarja on aiheuttanut minussa tunteita jo alusta alkaen.

   Lähinnä olen verrannut kumppanuusvanhemmuutta erovanhemmuuteen. Jani Toivola taitaa olla tunnetuin esimerkki ihmisestä, joka on hankkinut lapsen kumppanuusvanhemmuussuhteessa. Toivola on homoseksuaali, joten luonnollisestikaan hän ei ole ollut parisuhteessa lapsen äidin kanssa. Lapsi tuntemattoman kanssa- tv-formaatissa oli myös ideana hankkia lapsi ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole parisuhteessa. Tämä tapahtuu tietoisesti, ei esimerkiksi eron seurauksena.

Kumppanuusvanhemmuus ei… edellytä muuta kuin avoimuutta, joustokykyä ja rakkautta lasta kohtaan

   Kaks plussan bloggaaja Sari tiivistää hyvin kumppanuusvanhemmuuden hyvät puolet tv-ohjelmaan kantaaottavassa blogitekstissään: ”Kumppanuusvanhemmuus ei… edellytä muuta kuin avoimuutta, joustokykyä ja rakkautta lasta kohtaan. Aika ihana ajatus, että lapsella on kaksi vanhempaa kantamassa vastuuta lapsen hyvinvoinnista, sopimassa asioista ja olemalla läsnä tämän lapsen elämässä. Monissa ydinperheissäkään ei ylletä tähän, vaan koko lapsen elämä on sälytetty yhden vanhemman päälle. En siis näe kumppanuusvanhemmuudessa mitään pahaa, en edes mitään epäilyttävää. Kumppanuusvanhemmuushan on tavallaan toimivan ydinperheenkin ehdoton edellytys!”

   Jokainen meistä kasvaa ja kehittyy tietynlaisessa perhekulttuurissa ja omaksuu useimmiten vanhempiensa arvot ja parisuhde/perhemallin. Lapsuudessa opitut mallit vaikuttavat siihen, kokeeko ihminen esimerkiksi kumppanuusvanhemmuuden mahdolliseksi omalla kohdallaan. Erovanhemmuutta ei sen sijaan voi aina valita. Omalla kohdallani erot tulivat puskista, vaikka olisin halunnut jatkaa perheenä, ihan jo lapsenkin takia. Itseasiassa sinnittelin väkivaltaisessa parisuhteessa lasten takia, joten ero oli tavallaan helpotus, vaikka se mutkistikin elämän totaalisesti. Olin varautunut siihen että lastenhoitovastuu jaettaisiin tasaisesti ja oli yllätys kun niin ei käynytkään. Kannan asiasta edelleen huonoa omaatuntoa. Olisi pitänyt ajatella tarkemmin, valita fiksummin. Olla selvännäkijä ja tajuta, mitä toisella oli mielessä. Onnellinen perhe-elämä minun kanssani ei tainnut missään vaiheessa kuulua isän tulevaisuudensuunnitelmiin, vaikka minulle niin uskoteltiin.

Eron jälkeen oli pitkään petetty olo

   Eron jälkeen oli pitkään petetty olo. Minun piti jakaa vanhemmuus ihmisen kanssa, joka oli huijannut, valehdellut päin naamaa ja käyttänyt hyväkseen. Lisäksi häntä piti tavata kolmesti viikossa lapsen takia. Toisen vanhemman kanssa piti keskustella kaikista lapsen huoltoon liittyvistä asioista ja lisäksi olisi pitänyt kyetä olemaan yhtä mieltä niistä asioista. No eihän se onnistunut, kuten arvata saattaa. Varmaan me molemmat yritimme.

Miten onnistuu yhden köyden vetäminen lapsen asioissa, jos muissa asioissa hiihdellään ihan eri suuntiin?

   Nelosen Lapsi tuntemattoman kanssa -parien välit rakoilivat, ja osa luopui yhteisistä lapsihaaveista. Kumppanuusvanhemmuudessa on alun alkaen tiedossa, että lasta ei yritetä perinteisenä pariskuntana. Erovanhemmuudessa ollaan ex-parisunta, joiden pitäisi vetää yhtä köyttä edelleen lapsen asioissa. Mietin sitä, millaiset edellytykset erovanhemmuudella on onnistua. Miten onnistuu yhden köyden vetäminen lapsen asioissa, jos muissa asioissa hiihdellään ihan eri suuntiin? Tämä on sellainen dilemma, johon kaipaisin asiantuntijoilta vastauksia. Vai onko se ihan ok, että riitaisessa tapauksessa yhteistyövanhemmuus ei toteudu? Jos vanhemmat eivät pääse yhteisymmärrykseen lapsen asioista, vaikuttaa se myös lapseen negatiivisesti. Pahimmassa tapauksessa juridiset asiat, kuten passin hakeminen, jäävät kokonaan hoitamatta.

Ero parisuhteesta horjuttaa vanhempien välistä luottamusta

   Ero parisuhteesta horjuttaa vanhempien välistä luottamusta ja vaikuttaa sitä kautta lapsen asioiden hoitamiseen. Kumppanuusvanhemmuussuhteessa tuota parisuhdetta ei ole alun alkaenkaan, joten on saman tien selvää, miten asioiden hoito onnistuu ilman parisuhteessa tapahtuvaa yhteen hioutumista. Kumppanuusvanhempien on mahdollista nostaa kytkintä jos homma ei toimi, mutta eron jälkeinen tilanne tulee kaikille parisuhteesta eronneille täydellisenä yllätyksenä.

Rakentava yhteistyö vanhempien välillä vaatii tahtotilaa onnistuakseen. On kyettävä näkemään hyvä lapsen ja toisen vanhemman välisessä suhteessa.

   Uuteen tilanteeseen sopeutuminen ottaa aikaa. On täysin normaalia, ettei eron jälkeinen yhteistyövanhemmuus ala heti toimia ideaalisesti. Silloin kun oman pään sisällä myrskyää, on vaikeaa toimia ulospäin tyynesti. Monesti pieni aikalisä on paikallaan. Jos kuitenkin molemmat vanhemmat kunnioittavat toisen roolia oman lapsen vanhempana, yhteistyövanhemmuudelle on hyvät edellytykset. Toimiva yhteistyövanhemmuus  vaatii eron jälkipuintia, eron jälkeisten tunteiden työstämistä ilman toisen vanhemman läsnäoloa, omien tunteiden rakentavan ilmaisun opettelemista ja moni muita, vaativiakin asioita. Rakentava yhteistyö vanhempien välillä vaatii tahtotilaa onnistuakseen. On kyettävä näkemään hyvä lapsen ja toisen vanhemman välisessä suhteessa.

Yksi bloggaaja lanseerasi eronsa yhteydessä termin perhekumppanit ja se oli minusta ihana, lempeä ja toivoa valava termi.

   Saron blogi kirjoittaa eron jälkeisestä vanhemmuudesta näin: ”Yksi bloggaaja lanseerasi eronsa yhteydessä termin perhekumppanit ja se oli minusta ihana, lempeä ja toivoa valava termi. Noita me tarvitaan enemmän, perhekumppaneita. Sitä kun voi yhdessä istua sunnuntaibrunssille, käydä vaikka risteilyllä tai lähteä spontaanisti metsäretkelle. Perhekumppanuus kuulostaa tosi ihanalta ratkaisulta ja en voi kun ihmetellä, miksei tästä ole puhuttu enempää? Siihen en ota tässä kantaa miksi eroperheissä perhekumppanuuden toteuttaminen on niin vaikeaa, palataan siihen toisessa jutussa.” 

Kaikki eronneet vanhemmat eivät kykene istahtamaan sunnuntaibrunssille samaan pöytään, ja kermavaahtokaakaotkin saattavat olla vähissä

   Kaikki eronneet vanhemmat eivät kykene istahtamaan sunnuntaibrunssille samaan pöytään, ja kermavaahtokaakaotkin saattavat olla vähissä, Maaret Kalliota lainatakseni. Juuri eronneiden vanhempien painostaminen yhteistyöhön ei ole hedelmällistä. Useimmiten auttaa, että vanhemmat ottavat etäisyyttä ja läpikäyvät asioita hetken aikaa kumpikin tahollaan. Ajan kuluminekin voi auttaa. Tahtotilaa yhteistyövanhemmuuden ylläpitämiseen ei synny puristamalla. 

viranomaisten olisi myös hyvä ymmärtää, että aina edellytyksiä yhteistyövanhemmuudelle ei ole

   Vaikka yhteistyövanhemmuus on lähtökohtaisesti se mihin pyritään, viranomaisten olisi myös hyvä ymmärtää, että aina edellytyksiä yhteistyövanhemmuudelle ei ole. Tällaisia tilanteita voivat olla mm. iso luottamuspula tai tapahtunut väkivalta vanhempien välillä. Luottamuspula voi johtua pettämisestä, valehtelusta, asioiden salaamisesta jne. Jos asioista ei päästä yli, yhteistyövanhemmuus ei voi toimia. Toimiva yhteistyövanhemmuus edellyttää molemminpuolista luottamusta edes sen verran, että luotetaan, että vanhempi kykenee pitämään lapsesta huolta. Silloin on tärkeä varmistaa, että lapsen asiat tulevat joka tapauksessa hoidetuiksi. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi huoltajuuden uskomista vain toiselle vanhemmalle.

Terveisin, One Woman