Kun normaalipainoinen dieetin aloitti

Kuten jokin aika sitten jutussani Supervaaka tuli taloon kirjoitinkin, alkoi mieheni painonpudotuksen sivutuotteena itsellänikin dieetti. Oma lähtökohtani tosin oli, ettei minulla varsinaista ylipainoa edes ollut. Näin ollen en edes haaveillut kilojen katoamisesta, vaan alkuperäinen ajatukseni oli, että siistisin ruokavaliotani ja se johtaisi ennemmin senttien kuin kilojen katoamiseen. Pelkkä mittanauha ei kuitenkaan kauan tiedonjanoani tyydyttänyt ja niin ryhdyin tarkkailemaan myös painoani.

puntti.jpgTavoite olisi, että painonpudotuksesta huolimatta 
rauta nousisi samaan malliin vielä puolen vuoden kuluttuakin.

 

Supervaa’an lukemia pohdittuani suhtauduin vartalonmuokkaukseeni jo paljon vakavammin. Juuri tämän vuoksi olenkin vältellyt pitkään minkäänlaiselle kunto- tai laihdutuskuurille ryhtymistä. Minä kun yleensä innostun kaikesta niin, ettei päähäni lopulta paljon muuta mahdukkaan. Joka tapauksessa, vaikka alunperin tuumailinkin, ettei painonpudotuksesta kohdallani tulisi olemaan kyse, muutin asian suhteen mieltäni siitäkin huolimatta, ettei painoni ollut ensimmäisen dieettiviikon jälkeen pudonnut grammaakaan. Tulosten saavuttaminen tällä ruokavaliolla tarkoittaa kuitenkin väistämättä muutakin, kuin senttien hupenemista.

Otetaanpa siis pätkä rautalankaa ja väännetään se sanalliseen muotoon:

Perinteinen läskin korvaaminen lihaksella vaatisi rasvanpolton lisäksi lihaksiston kehittymistä. Lihaksiston kehittyminen taas vaatisi lihaksille rakennusainetta, eli proteiinia ja hiilihydraattia. Koska dieettini ei sisällä hiilihydraattia, saati sitten plussa-kaloreita, ei lihaksiston dramaattinen kehittyminen ole mahdollista. Näin ollen, tällä ruokavaliolla, ainoa realistinen tavoite on rasvaprosentin pienentäminen painoa pudottamalla. Saavuttamastani lihasmassasta yritän luonnollisesti pitää kiinni kynsin hampain ja jossain tulevaisuudessa siintääkin se hetki, jolloin olen lihasten ympäriltä kadottanut ylimääräisen rasvan ja lihakseni piirtyvät kunnolla näkyviin. Kaunis ajatus, eikö? Laskeskelimme, että tyydyttävään rasvaprosenttiin päästäkseni, tulisi minun pudottaa painoani 3-5 kiloa. Hurjaa, sanalla sanoen.

Nyt kun projektilleni on muotoutunut ihan oikea tavoite, on aika miettiä, kuinka se saavutetaan. Avaintekijä on edelleen ruokavalio. Tämän lisäksi tärkeässä roolissa on (toivottavasti) oikeanlainen, lihaksistoa ylläpitävä, muttei missään tapauksessa riuduttava salitreeni. Eli kovia sarjoja kunnon painoilla. Aerobisen liikunnan kulmakivinä ovat kävely, kevyet hölkkälenkit ja toivottavasti pian myös maastopyöräily. Jottei homma menisi liian vakavaksi, aion laittaa aivoni narikkaan kerran viikossa. Silloin en urheile enkä juo ensimmäistäkään proteiini-drinkkiä, vaan keskityn lorvailuun ja energiavarastojeni täyttämiseen. Se, kuinka hyvin suunnitelmani käytännössä toimii, nähdään kevään mittaan. Olen armollisesti antanut itselleni aikaa päästä uusiin mittoihini aina kesäkuun alkuun saakka.

Nyt vain odotellaan huomista punnitusta ja mittaussessiota, josko ensimmäisen kahden viikon aikana olisin saanut pudotettua painostani ensimmäiset sata grammaa. Jiihaa!

suhteet oma-elama mieli liikunta
Kommentit (19)
  1. Edellä tulikin jo monta pointtia, jotka itsekin voisin Ida A:n kommenttiin vastaukseksi allekirjoittaa. Mutta vielä voisin lisätä, että urheilullisen +30-v kahden lapsen äidin halua hiukan kiristää kroppaansa treenillä, josta nauttii yhdistettynä TERVEELLISEEN ruokavalioon voi tuskin ihan suoraan eikä edes aasinsillalla anoreksiaan tai yhtään mihinkään muuhunkaan syömishäiriöön yhdistää. Varsinkin, kun nämä kommentoijat näkevät, että vaikka jätän sen pullan neukkarissa väliin, vetelen lounasta suurempia annoksia kuin he itse. Ja sitten kehon muokkauksen yhdistäminen itsensä hyväksymiseen ja tarpeellisuuden kyseenalaistaminen… Luulen, että itseni lisäksi suurimmalla osalla kannustimena liikunnalle ja ruokavaliolle toimii ulkonäön lisäksi myös hyvä olo. Mutta vaikka motiivina olisikin pelkkä ulkonäkö, missä se raja niihin asioihin, joilla ulkonäköään voi muokata näiden kritisoijien mielestä menee, ennenkuin puhutaan itsetunto-ongelmasta? Saako hiukset värjätä? Entä ne uudet korkkarit, joissa tunnet olosi kauniimmaksi?

    Ja vielä, nyt kun kerran aloitin: miksi saa ääneen paheksua, jos kokee jonkun pyrkimykset kohti parempaa oloa (ja mieluisempaa kroppaa) jotenkin tarpeettomiksi, mutta hiukan pulskalle tai vaikka hoikallekin korkeasta kolesteroliarvosta kärsivälle ei saa kohteliaissyistä ääneen sanoa, että onkohan sun nyt ihan viisasta ja tarpeellista ottaa tota suklaata?

    Eli eiköhän jatketa kaikki harrastuksiamme suvaitsevaisesti kohti omia henkilökohtaisia tavoitteitamme! Ja tosiaan blogikirjoitukset aiheesta enemmän kuin tervetulleita 🙂

  2. Ida-A.:
    Terveys.
    Oma projekti sai taas kummasti potkua, kun äiti sai muutaman sydäninfarktin. Mä olen nyt pulleampi, kuin äiti mun ikäisenä. Normaalipainoinen, mutta en mitenkään hoikka. Äiti ei juuri ole liikuntaa harrastanut, syönyt vähän miten sattuu ja sitten pussikuureilla lahdutellut. Tuloksena 24 vuotta myöhemmin on ylipainoa, diabetestä, kolesterolia ja nyt sitten ne sydäninfarktit, vaikka rasituskokeessa pari vuotta sitten ei näkynyt mitään ongelmaa.
    Ei kiitos mulle, mä en halua kulkea samaa tietä äitini kanssa.
    Mulla on kuitenkin se etu, että mä olen sivusta seurannut sitä mun äidin valitsemaa reittiä ja voin siis tietoisesti valita toisin. Ongelma on toki siinä kohdassa tietoisesti, on helppo tsempata hetken aikaa, mutta yleensä stressin yllättäessä on helpointa lipsahtaa takaisin sohvalle.
    Ehkä tämä tästä, pienin askelin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *