Lapsettoman tylsä elämä

Törmäsin tänä aamuna toimittaja Jarkko Uron ehkä hieman korostetun kulmikkaaseen ja kapeakatseiseen kirjoitukseen vau.fi:ssä. Kolumninsa hän aloittaa mahtipontisesti toteamalla, että lapsettomat ajattelevat lasten olevan kahleita, jotka estävät aikuisia toteuttamasta itseään. Lapsettomien elämä onkin perin tylsää, vaikka he kuvittelevatkin vapauden tekevän elämänsä täydelliseksi. Todellisuudessa he täyttävät elämänsä muka tärkeällä työllä ja rilluttelulla sen sijaan, että nauttisivat aidosta lasten mukanaan tuomasta elämänilosta.

Kirjoitus sinänsä on mielenkiintoinen, mutta avaa ehkä kuitenkin enemmän kirjoittajan omia ajatuksia lapsettomista, kuin lapsettomien ajatusmaailmaa. Syy siihen, miksi pariskunta tai yksittäinen ihminen pysyttäytyy lapsettomana, on harvoin pelkkä halu roikkua kynsin hampain kiinni vapaudessa lähteä baariin silloin kuin siltä tuntuu. On mielestäni jokseenkin kohtuutontakin väittää, että lapseton olisi niin itsekäs olento, että päättää olla lisääntymättä vain, koska haluaa omistautua sataprosenttisesti itselleen jälkikasvun sijaan. Päinvastoin. En varmasti ole ainoa, joka on toistaiseksi jättänyt lapset tekemättä epäitsekkäistä syistä enkä pelkästään vapauden menettämisen tai uran tyssäämisen pelossa.

Asia on nimittäin niin, että se toistaiseksi lapseton ihminen on saattanut itsensä sijaan ajatella hetken sitä syntymätöntä lastakin. Sitä, olisiko sillä lapsella hyvä syntyä juuri tähän hetkeen ja sitä, olisiko lapseton ylipäätään vanhempana sellainen kuin lapselle toivoisi. Ehkä ongelma onkin se, että me lapsettomat olemme miettineet asiaa varpajaisia ja vaipparallia pidemmälle, ennen kuin olemme sännänneet tekemään sitä kauneinta vain, koska ihmisen elämä on vajavaista ilman lapsikatrasta.

Lopulta jokainen priorisoi elämänsä itse. Ehkä sen lapsellisen täytyy perheelle leipää saadakseen ajaa jälkikasvunsa kymmenen tunnin työpäivän ajaksi päivähoitoon, jossa se lapseton päiväkodin täti voi sitten käyttää vanhemmuusviettiä omiksi tarpekseen leikittämällä toisten ihmisten lapsia.

Itsekkyys ja vapaus on aika vähän kiinni siitä onko lapsia vai ei.

 

 

 

Kommentit (63)
  1. ”Ehkä sen lapsellisen täytyy perheelle leipää saadakseen ajaa jälkikasvunsa kymmenen tunnin työpäivän ajaksi päivähoitoon, jossa se lapseton päiväkodin täti voi sitten käyttää vanhemmuusviettiä omiksi tarpekseen leikittämällä toisten ihmisten lapsia.”

    Pakko kysyä, että mitä tällä tarkoitettiin? Itse olen lapseton lastentarhanopettaja, enkä ainakaan tietääkseni ole töissä toteuttamassa omia tarpeitani. Kyseessä on työ johon valmistutaan yliopistosta. Toteuttaako bussikuski työssään ajotarvettaan? Täyttääkö bloggaaja julkisuudenkaipuutaan? Yhtä hölmöjä yleistyksiä. Muuten hyvä aihe, jatkakaa!

    1. Kyllä kai suurin osa johonkin ammattiin kouluttautuneista tekee sitä työtä, koska ovat jotenkin siihen ammattiin tykästyneet tai suuntautuneet. Mun on vaikea uskoa, että kukaan haluaa lukea varhaiskasvatusta viittä vuotta yliopistossa, jos ei pidä lapsista ja halua kasvattaa heitä. Sama koskee bussikuskia, lääkäriä, insinööriä, koneistajaa tai mitä tahansa muuta ammattia.

      Tosin on varmasti ihmisiä, jotka tekee työtä vain rahan vuoksi.

    2. Niin, pointti lähinnä oli, että myös se lapsellinen ihminen saattaa olla kiinnostunut uransa rakentamisesta ja omistautua työlleen ja toisaalta se lapseton ihminen saada lapsikiintiönsä täyteen ilman omiakin lapsia, olipa se ammatti sitten lastentarhanopettaja tai hammaslääkäri.

      Näin hieman aiheesta sivuten voisin sanoa, että ainakin itse toivoisin, että vaikka lastentarhanopettaja yliopistosta valmistuukin ja tekee ”vain työtään”, niin heillä silti olisi jokin aito kiinnostus nimenomaan lasten kanssa työskentelemiseen. Ja kyllä bloggaajakin yhdenlaista julkisuudenkaipuuta halajaa, tosin itse puhuisin ennemmin äänensä kuuluviin saamisesta kuin puhtaasta julkisuustyrkytyksestä. Bussikuskeista en tiedä sanoa, mutta olen kuullut muutaman rekkakuskin sanoneen, että sitä autoa on itse asiassa kiva ajaa.

      1. Joo tottakai valinnan tekee siitä syystä, että haluaa olla lasten kanssa ja pitää heistä. Vieroksun vain, että joku jotenkin tyydyttää tarpeitaan (kuulostaapa härskiltä), koska meidän ammatissa pitää olla todella herkkänä sille, ettei vaan yritä korjata jotain omia ongelmiansa muiden, eli lasten, kautta. Pitää pystyä peilaamaan itseään ihan kokoajan ja miettiä miksi päädyin johonkin ratkaisuun. Teen työtäni sydämellä ja rakkaudella, mutta pidän huolta, etten tee päätöksiä tunteella vaan tiedolla. Sen halusin vain tarkentaa.

        Ja edelleen, hyvän aiheen nostit esille. Nautin muutenkin blogistasi, jatka samaan malliin 🙂

  2. Minä en tiedä haluanko lapsia. En ole uskaltanut kunnolla pohtia asiaa sillä olen niin köyhä ettei ole varaa edes omia talvikenkiä korjauttaa – millä helvetillä minä sitten synnyttäisin, elättäisin ja kasvattaisin kokonaisen uuden ihmisen? Kelan tuillako (miehenikin on työtön)? Sossun? Hah. Olen jo valmiiksi paha ja epäonnistunut ihminen koska en ole töissä, sitten olisin vielä pahempi ihminen koska olisin itsekäs ’sossupummi’ joka menee itsekkäistä syistä pyöräyttämään babyn ja sitten laittaa toiset maksamaan sen elatuksesta.

    Olen siis tämän verran pohtinut asiaa. Mutta en tiedä mitä oikeastaan itse henkilökohtaisesti lapsista aidosti ajattelen, muuta kuin että niiden läsnäolo ahdistaa. Oma elämäntilanteeni on niin epävarma, että kaupungilla reippailevat nuoret äidit lapsineen toimivat tavallaan muistutuksena minulle että tuo on jotain mihin sinulla ei tule koskaan olemaan varaa. En tiedä ajattelenko vanhemmuudesta niin negatiivisesti siksi että olen köyhä vai siksi että en halua lapsia. Olen kyllä melko varma että olisin vain huono äiti sillä en ainakaan tunne mitenkään merkittävää hoivaviettiä toisten lapsia kohtaan ja ajatus ’kotiäidiksi’ muuttumisesta ahdistaa ehkä enemmän kuin ne itse lapset. Ja on olemassa paljon asioita mitä tahtoisin vielä tehdä ja saavuttaa eikä niiden toteuttaminen olisi kovinkaan mahdollista jos minulla olisi lapsi. Ehkä olenkin vain itsekäs, kun minulla on kuitenkin omia unelmia? En osaa sanoa.

    Jos yht’äkkiä tajuaisinkin että hei minähän ihan oikeasti haluankin lapsia, varmaan masentuisin vielä pahemmin. Joten yritän tässä tulla toimeen ja koittaa olla ajattelematta asiaa, elää mahdollisimman onnellisena mitä tässä tilanteessa nyt edes voi, sillä miinuksella tietenkin että minua pidetään laiskana, itsekkäänä ihmisenä sillä en naisen parhaassa lisääntymisiässä ole vielä hankkinut lapsia, kun parisuhteessakin on oltu kohta kymmenen vuotta. Ehkä sitten kun on neljäkymmentä painostus lakkaa? Sitä odotellessa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *