Olen vähän nuorempi kuin sinä

Mies istuu olohuoneen lattialla valmiina kääntämään äänentoistolaitteistosta nupit kaakkoon. 
– Hei tää on klassikko! Muistatsä tän?
Istun vaiti ja kuuntelen. Vaikka musiikki tulvii korvistani sisään sellaisella voimalla, ettei yksikään kuulohermo jää varmasti kylmäksi, en tunnista kappaletta. Pyöräytän avuttomana silmiäni ja kohautan hartioitani:
– En mä kyllä muista…
Kaiken metelin keskeltä kantautuu ehkä hieman turhautunut kommentti:
– No siis tätä kuunteltiin sillon pikkupoi…ai niin, mut ethän sä ollut silloin vielä edes syntynyt…mut hei, kai sä muistat tän, vuodelta -85?
– Kulta hei, mä olin silloin kolme.

Tämä on ehkä se klassisin esimerkki siitä kuilusta, joka 70-luvulla ja 80-luvulla syntyneiden välille silloin tällöin repeää. Vaikkei ikäeromme yhtätoista vuotta suurempi olekkaan, on tosiasia kuitenkin se, että silloin kun minä synnyin, pokkasi toinen meistä jo palkintolusikoita hiihtokilpailuista ja kun minä opettelin kertolaskuja, meni mies armeijaan. Iän ja vuosien myötä on ikäero kuitenkin tasoittunut.

Alle kaksikymppisenä olisi yli kymmenen vuotta vanhempi mies ollut hyvinkin kyseenalainen valinta. Jopa vielä 23-vuotiaana, kun mieheni tapasin, ihmettelivät muutamat tahot valintaani, kun eivät ikäiseni kelvanneet. Mies sen sijaan sai nuorikostaan lähinnä olantaputuksia ja hurraa-huutoja. Nyt kolmekymppisenä ei nelikymppinen mies enää herätäkkään ihmetystä. Kolmekymppinen, nelikymppinen, kuka sitä enää laskee. Henkinen ikäerokin on vähitellen kuroutunut umpeen, kun olen saanut lisää ikää ja järkeä.

Hyvä on, ei 23-vuotias enää mikään teini ole, mutta tuossa iässä henkisen kehityksen tahti on vielä huimaa. Mieheni taas oli noihin aikoihin jo hieman kulmistaan hioutunut ja asioista jotain tietävä 34-vuotias, vaikkakin ikuinen pikkupoika. Kun katson häntä nyt, ei hän lopulta ole noista ajoista muuttunut paljoakaan. Kun katson itseäni, huomaan muuttuneeni melko paljonkin. Voi kuinka vähän ymmärsin silloin, itsestäni tai maailmasta, ja kuinka vähän ymmärrän vieläkin, mutta kuinka se ei enää häiritse minua juurikaan.

Ihailen mieheni sinnikkyyttä, kun hän jaksoi seurata kasvukipujani, vaikka eivät ne suuren suuria olleetkaan. Olin kuitenkin 23-vuotiaana melko epävarma, vaikka työ ja puitteet olivatkin kunnossa. Haaveet tulevaisuudesta muuttuivat tiuhaan ja heikkoina hetkinä epävarmuus nosti päätään. Mitä jos mies aikansa leikittyään vaihtaakin ikäiseensä? Jospa olenkin liian lapsellinen. Myös toisen kokemusrikkaampi ja pidempään eletty elämä nakersi toisinaan mieltä. Tuntui, että mies oli ehtinyt tehdä kaiken jonkun muun kanssa ennen minua.

Aika nopeasti iän myötä epävarmuus katosi ja tilalle astui varmuus siitä, että olen oikean, vaikkakin vähän vanhemman ihmisen rinnalla. Ikäeron pohdiskelu loppui alun jälkeen nopeasti eikä sitä nykyisin huomaa juuri muusta kuin 70-luvun musiikkitietämykseni vajavaisuudesta. En enää ajattele miehen elettyä elämääkään pahalla vaan pelkästään positiivisena elämän karttumisena. Tietääpähän ainakin mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, mitä elämältään haluaa ja mitä ei ainakaan halua. Mies onkin joskus vitsaillut, että on elämänkokemuksellaan kasvattanut itselleen ihan kelpo puolison. Niin, olen itsekin onnellinen siitä polusta, jota hänen käsipuolessaan kuljen. Hän pitää askeleen vakaana ja minä vauhtia yllä.

Tätä kirjoittaessani muuten tajusin, että on ainakin yksi asia, jota mies ei ole tehnyt kenenkään muun kuin minun kanssani. Mennyt naimisiin.

 

Noin. Minä kerroin millaista on, kun puoliso on huomattavasti vanhempi. Olisiko täällä joku, joka osaisi kertoa millaista on, kun puoliso onkin huomattavasti nuorempi?

 

 

Kommentit (12)
  1. Meillä on miehen kanssa ikäeroa viisi-kuusi vuotta, minä olen vanhempi. Ei sitä oikeastaan huomaa, kuin jostain pikkujutuista. Joskus mies vitsailee sillä, että hän vielä paskansi housuun kun menin kouluun. Mies on varsin kypsä ja fiksu ja koska meikäläisellä on naama kuin viisitoistakesäisellä miestä luullaan usein vanhemmaksi, joku taisikin kysyä miksi otti tuollaisen nuoren tytön kun yleensä deitannut ikäisiään / vanhempia. Oli ilme eika näkemisen arvoinen kun totesin olevani jo parinkympin paremmalla puolella.

    Elämät on kuitenkin niin samassa paikassa että ei ikäero tunnu muuten kuin numerona passissa. Lopetin koulut aikanaan ja menin suoraan työelämään joten ollaan jopa opinnollisesti samassa vaiheessa, minä jopa vähän jäljessä kun teen töitä samalla. Enkä minä koskaan maalaile kuvia siitä, että olen ollut työelämässä yli meidän ikäeron verran, olen ollut kihloissa ja asunut jonkun kanssa sen samaisen ikäeron verran vaan mikä on meidän on meidän ja mikä on ollut se on ollutta ja mennyttä. Ei se ongelma ole, jos siitä ei tee ongelmaa. Puumanaisvitsiä lentää aina välillä, mutta huumorilla pitää osata itsensä vähän ottaa :D.

    Meillä ei niinkään musiikki ole se josta huomaa ikäeron vaan ne lastenohjelmat :D. Olen katsonut Prätkähiiriä pentuja ja mies Paavo Pesusientä jonka ensi-esityksen aikaan olin jo 9.

  2. Minä 18-vuotiaana juuri viimeisistä lukion kirjoituksista selvinneenä nuorena tapasin mieheni(6 vuotta minua vanhempi) joka nyt keväällä kosi minua.
    ” Tuntui, että mies oli ehtinyt tehdä kaiken jonkun muun kanssa ennen minua.” niin totta. Ja minä en ollut ehtinyt tehdä mitään kenenkään kanssa.
    Mutta on ihana kokea niitä kaikkia ensimmäisiä kertoja juuri hänen kanssaan. Myös Se ensimmäinen kerta.
    Ikäerostamme kun puhuttiin hän kysyi miten vanhempani reagoisivat ikäeroomme. Ei ne siitä varmaan ole ihmeissään sanoin ja selitin että vanhemmillani on 15 joten kuuden vuoden ikäero ei ole mitään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *