Olen aina ollut puuhastelija, joka tekee jatkuvasti jotain, täyttää tehokkaasti jokaisen hetken päivästä ja joka ei jää vaan odottelemaan aamupuuron valmistumista, vaan siivoaa, keittää kahvit ja kirjoittaa parin kappaleen verran blogia siinä odotellessa. Saan helposti koko päivän kulumaan siten, että ripustettuani yhden askareen osalta hanskat naulaan, ryhdyn samalta istumalta hoitamaan seuraavaa asiaa ja sitten sitä seuraavaa ja sitä seuraavaa, kunnes päivä on pulkassa ja pulkka komeassa sivuluisussa kohti höyhensaaria.

Pohdittuani keinoja ahdistuksen ja jatkuvan stressintunteen selättämiseksi, katsoin aiheelliseksi puuttua myös ylenpalttiseen touhuamiseeni. Ihminen tarvitsee taukoja, tilaa itselleen ja ajatuksilleen, hetkiä, jolloin ei tarvitse olla tai tehdä mitään. Olen onnistunut tavoitteessani kohtuullisen hyvin, pieninä annoksina. Pienen hetken erottaminen kaiken tekemisen välissä on auttanut rauhoittamaan päivää, katkaisemaan kiireentunnun ja näin auttanut mieltäni voimaan paremmin. 

Mutta sitten tuli päivä, jolloin ei ollut tiedossa mitään pakollista ohjelmaa. Päivä ilman koulua, ilman töitä ja ilman treenejä. Päivä, jolloin ei tarvinut tehdä mitään. Sen sijaan, että olisin aamulla nukkunut pitkään ja sen jälkeen lojunut sängyssä kiireettömyydestä nauttien, revähtivät silmäni auki jo aamuseitsemältä ja ryhdyin välittömästi pohtimaan kaikkia niitä kotiaskareita, joille olisi nyt ruhtinaallisesti aikaa. Imurointia, lattianpesua, pyykinpesua ja tiskejä. Siinä vaiheessa, kun mieleni saavutti liinavaatekaapin uudelleenorganisoinnin, säikähdin jo vähän itsekin. Nyt ihan oikeasti.

Tuona aamuna päätin testimielessä olla tavoistani poiketen tekemättä mitään hyödyllistä koko päivänä. Haahuilin pyjamassa ja villasukissa, soittelin välillä vähän pianoa, lueskelin lehtiä, surffasin netissä ja söin ohimennen puoli levyä suklaata. Alku sujui hyvin, kunnes kurkkasin ulos ikkunasta ja ryhdyin ajattelemaan pihatöitä. Tarkempi silmäys pianon päälle taas muistutti pölyjen pyyhkimisestä ja juomalasin lattialta kurottaminen sohvanalusen imuroimisesta. Lopulta rentoutuminen osoittautui lähes mahdottomaksi, kun jokainen pienenpieni tekemätön kotityö soimasi omantunnon sopukoissa. Lepopäivä oli hyvää vauhtia muuttumaisillaan vielä stressaavammaksi kuin normaali arkipäivä.

Lopulta otin itseni puhutteluun. Eihän tämä nyt voi näin olla, että rentoutuakseen on pakko poistua kotoa. Ettei kotonaan voisi olla ilman, että näkee vain tekemättömät kotityöt ja ettei sohvalle voi heittäytyä tuntematta itseään patalaiskaksi. Olen jo pitkään ollut jumissa ajatusmallissa, että minun on lähdettävä matkoille voidakseni rentoutua, mutta vasta nyt ymmärsin minkä takia. Jos olen kotona tekemättä mitään, se tuntuu laiskottelulta. Jos taas olen lomamatkalla tekemättä mitään, se tuntuu rentoutumiselta. Ja kyllä, ajatusmalli on juuri niin typerä kuin miltä se kuulostaa.

Pyjamat ja villasukat, varma merkki vapaapäivästä.
 

Jälleen kerran, pienen asian oivaltaminen omasta itsestä oli suuri harppaus eteenpäin. Sanottuani itselleni ääneen, että voin rentoutua kotona siinä missä Tahitillakin – ja vieläpä ihan ilmaiseksi – putosi velvollisuuksien taakka harteiltani lähestulkoon samantien. Päivän käännyttyä illaksi, osasin ensimmäistä kertaa aikoihin nauttia kaikesta tekemättömyydestä syvälle sohvannurkkaan hautautuneena. Mikä tunne!