Tilannekatsaus dieetin etenemiseen

Seitsemän seinähullua viikkoa on nyt takana. Olen edennyt dieetin kolmanteen vaiheeseen ja tahti sen kuin kiristyy. Jos ei nyt samaa, niin hyvää tahtia kuitenkin, on kiristynyt myös olemus (sekä toisinaan pinna). Kun dieetin ensimmäisessä vaiheessa kadotettiin ylimääräinen pöhötys, aloitettiin dieetin toisessa vaiheessa tiristelemään jo ihan rehellistä rasvaa. Ja hyvinhän se alkoi, joskin tuskallisen hitaasti.

valivaihe_2.jpg…mutta oi miksi hoikistun ensimmäisenä hauiksista?

Dieettini toisessa vaiheessa sain pudotettua painoa vain vaivaisen kilon ja joitakin grammoja päälle. Dieetin eteneminen myös myöhästyi viikolla, kun kamppailin flunssaa vastaan ja treenit jäivät puolinaisiksi (niin ja liikkumattomuuden takia ruokavaliokin oli entistä tiukempi). Joulun jälkeen oli jo epätoivo iskeä, kun vaaka näytti päivä toisensa jälkeen sinnikkäästi samaa lukemaa, vaikka dieetin toinen vaihe läheni jo loppuaan. Lopulta marssin välivaihe-rasvamittaukseen kilon verran kevyempänä kuin edellisellä kerralla, joskin omalta perstuntumaltani huomattavasti kireämmän oloisena. Mittaustulos olikin positiivinen yllätys – pääsin kuin pääsinkin välitavoitteeseeni ja rasvaprosenttini oli pudonnut edellisestä mittauksesta 1,5 prosenttiyksikköä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kadonnut kilo oli kaikki rasvaa, ei lihasta. Maltti on valttia!

Sen lisäksi, että peilikuvani alkaa muistuttamaan vähitellen omaa itseäni, on myös alkanut tuntua paljon paremmalta. Vaatteet mahtuvat taas päälleni, joskin farkunlahkeet ovat kai kutistuneet pesussa eivätkä ne vähät kauluspaitanikaan enää mahdu hihoista päälle. Jos osaisin, olisin kai heittänyt voltin silkasta ilosta, kun painonnostovyö meni kiinni pykälän verran kireämmälle.

Mutta onpa tässä matkan varrella saanut heittää yhdet hyvästitkin, nimittäin niille massakaudella mukavasti pullottaneille hauiksille. Ne kun näyttävät nyt melkein samalta kuin ennenkin. Rasvan palaminenhan on siitä jännää, että se tuppaa palamaan tasaisesti ympäri kroppaa. Näin ollen ne paikat, joissa on rasvaa vähiten, tiukentuvat ensin ja kun taas ne kohdat, joissa rasvaa on eniten, tiukentuvat vasta ihan viime metreillä. Tuntuukin ihan pöljältä, että kylkiluut alkavat kuultamaan ihon alta, mutta silti navanseudulla ja kyljissä roikkuu sitkeästi mukana vielä varsin mittava rasvakerros.

Vaikka olo on energinen, motivoitunut ja olen edelleen intoa täynnä, alkaa miinuskaloreilla puuhastelu silti tuntua. Palautuminen on nyt selvästi hidastunut, vaikka olenkin syöttänyt hiilihydraattia koneeseen varsin paljon (170 g / päivä). Totuus on, että koko ajan sattuu johonkin. Lihakset ovat kireänä, mutta ehtivät onneksi juuri ja juuri palautua ennen seuraavaa treenikertaa. Eletään kai vaihetta, jolloin pitäisi oikeasti ryhtyä käymään säännöllisesti hierottavana. Ja jos vain olisi aikaa, niin tämä olisi nyt täydellinen hetki käydä siellä Bikram-joogassa.

Jotain yllättäviä muutoksia on tapahtunut myös mieliteoissa. Toisin kuin voisi kuvitella, on säntillinen syöminen yllättävän helppoa. Vaikka toisaalta, aika paljonhan olen vielä toistaiseksi saanut syödä. Enemmän merkitystä onkin sillä, että syö oikein ja terveellisesti. Kovasti rasvaisesta tai muuten raskaasta ruoasta en haaveille laisinkaan, sillä siitä tulee huono olo, ihan fyysisesti. Ainoa epäterveellisempi juttu jota tekee mieli, on perunalastut. Niitäkin onneksi saa hieman terveellisempänä versiona. Ja muuten, tummasta suklaasta en ole luopunut vieläkään ja syön sitä edelleen palan pari joka päivä! Itse asiassa, tämä dieetillä olo on aika mukavaa, vaikka onkin vähän hullua. Siihen pitää vain asennoitua oikein.

Näillä fiiliksillä suuntaan kahdeksannelle dieettiviikolle, pudotan kaloreita pari sataa alaspäin, säädän makroja uudelleen, pidennän aamucardiota ja otan mukaan intervallit. Josko lähiviikkoina alkaisi sitten tapahtua jotain myös napa- ja kylkiläskille ja painokin tulla alaspäin enemmän, kuin kilon kuukaudessa.

Tsemppiä minulle! Ja hyviä treenejä myös kaikille muille ja paljon motivaatiota ja liikkumisen iloa!

 

 

Hyvinvointi Liikunta

Kalifornian lumesta (ja kotimaankaipuusta)

Perjantai-aamun aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle kirkkaana. Mikä täydellinen talvipäivä ajella vuorille katsomaan lunta! Kalifornian lumihan on siitä mukavaa, että sitä ei sada tänne meille, mutta tarpeen vaatiessa sitä voi käydä vuorilla katsomassa. Niinpä aamusalin jälkeen suuntasimme keulan kohti etupihalle näkyvää lumihuippua.

lumihuippu.jpgA. Sinivaara ja taustalla kohoava lumihuippu.

En tiedä olenko lapsena pulkkamäessä lyönyt pääni vai mikä on, mutta vaadin joka talvi päästä lunta katsomaan. Ehkä minä haluan kokea talven edes sen pienen hetken, että oikeasti tajuaisin mitä vuodenaikaa nyt eletään. Toisinaan tuntuu suorastaan syntiseltä, kun ihmiset Suomessa kiroavat lunta ja pakkasta ja minä täällä vain katselen horisontissa häämöttävää lumihuippua palmun katveesta. 

metsa.jpgTämän kuvan perusteella on vaikeaa sanoa ollaanko
Suomessa vai Kaliforniassa.

Lumeen peittyneen maan näkeminen ravisteli myös pinnan alla kytevää kotimaankaipuutani. Vaikka olenkin sopeutunut tänne ihan hyvin enkä tunne suurta kiirettä muuttaa täältä pois, tulee silti hetkiä, jolloin tunnen olevani muukalainen, ulkopuolella kaikesta. Kulttuurierot ovat Yhdysvaltojen ja Suomen välillä pienet verrattaen moniin muihin meidän näkökulmastamme eksoottisiin maihin. Mutta silti, kyllä me suomalaiset, tai ainakin minä, olemme ajatuksiltamme ja toimiltamme hyvin erilaisia kuin amerikkalaiset.

vuoret.jpgKauniita, lumisia vuoristomaisemia matkalla Big Bearille.

 

On ehkä vähän masentavaakin tajuta, että minä en todennäköisesti koskaan opi ymmärtämään paikallisia aivan täysin, saati että minusta tulisi samanlaista. Paikalliseen systeemiin pitäisi syntyä, tai ainakin muuttaa hyvin nuorena, että osaisi hymyillä puhuessaan, kertoa silmät kirkkaana monta kertaa päivässä, että kaikki on tosi hienosti, kiljua ja hyppiä tasajalkaa onnesta, lässyttää aikuiselle kuin lapselle, vannoa rakkauttaan joka puhelun päätteeksi ja olla muutenkin ylenpalttisen innoissaan ihan kaikesta. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen synkkämielinen ja apaattinen, päin vastoin, mutta paikallisiin verrattuna olen varsinainen mörkö.

pulkkamaki.jpgJenkki saa ruuhkan ja jonon aikaiseksi pulkkamäessäkin.

Olen sanonut tämän aikaisemminkin ja sanon uudelleen, vain suomalainen ymmärtää toista suomalaista. Vaikka minulla on paikallisiakin ystäviä, tuntuu silti, että emme ole aivan samalla aaltopituudella vaikka he yrittävätkin ymmärtää minua ja minä heitä. Tärkeintä kuitenkin on, että hyväksymme toisemme sellaisena kuin olemme, vaikka emme aina ymmärtäisikään.

jaalla.jpgBig Bear Lakella. Järvellä oli ohut jää ja keli viitisen astetta plussalla. Hassua, että kuivassa vuoristoilmassa ei lumi muutu plussakelilläkään sohjoksi.

 

twinpeaks.jpgKatsokaas minkä pitäjän kautta ajeltiin takaisin kotiin! Heh, en muuten ole tähän päivään mennessä katsonut kyseisestä kulttisarjasta jakson jaksoa.

 

 

ps. tuli tunne, että on aika muuttaa vähän blogin ilmettä ja aloitin kuvakehyksistä. Mitä tykkäätte? Itsestäni tuntuu, että kuvat ovat nyt ihan valtavan suuria (hah, erityisesti ne kuvat joissa olen itse), mutta se on varmaan vaan hyvä asia 🙂

 

 

Hyvinvointi Mieli Matkat Syvällistä