Olen nyt kaatunut maastopyörällä vuoden sisään kolme kertaa, viimeksi eilen. En ole vielä onnistunut rikkomaan luita, mutta pysyviä arpia alkaa olla jo kohtuullinen määrä. Eilisen jälkeen vasen jalkani on melko pahasti turvonnut, asfaltti-ihottuman peitossa ja väriltään sinipunainen. Polvesta jäi pala nahkaa johonkin siinä polulla poikittain olleeseen juurakkoon, mutta kolauksista suurimman koki itsetuntoni. Mikäli vanhaan suomalaiseen sananlaskuun ”kolmas kerta toden sanoo” on uskominen, voisin näin kolmannen kaatumisen jälkeen väittää, ettei minua ole tarkoitettu maastopyörän päälle. Minä en vain osaa eikä harjoitus ole tehnyt mestaria.

Kun ei kukaan enää viimeisimmän kaatumisen jälkeen kehottanut minua nousemaan uudelleen satulaan ja sanonut, että kyllä se siitä lähtee sujumaan, olisi kai järkevintä antaa touhun olla ja keskittyä tekemään jotain ihan muuta. On vaikeaa uskoa itseensä, kun ei kukaan muukaan usko.

Luovuttaminen ei kuitenkaan sovi luonteelleni ja syö naista enemmän kuin mustelmat ja ruhjeet. Mutta mitä jos ensi kerralla sattuu pahemmin?