Paska päivä paratiisissa
Hupsista, lipsahtiko otsikkoon ruma sana? No, niitä on tekstin edetessä tiedossa vielä muutama lisääkin. Tänään oli nimittäin kertakaikkisen huono päivä Kalifornian taivaan alla.
Voitteko kuvitella, nainen asuu Kaliforniassa ja kehtaa kiukutella! Häpeäisi, mokoma. Siellähän paistaa aina aurinkokin, shoppailu on puoli-ilmaista ja bensa halpaa. On katto pään päällä, on töitä ja ruokaa lautasella. Tervekin se on, ei vaivaa reumat eikä flunssat. Naimisiinkin se on päässyt ja kavereita on pitkä liuta. Mitä helvettiä se oikein valittaa?

Niinpä niin. Jos on puitteet kunnossa, ei saisi valittaa, ei kiukutella. Ei saisi sanoa, että onpa paska päivä ja vituttaa. Kun nyt satun asumaan Kaliforniassa ja täällä on aika hieno keli ympäri vuoden, niin ihmiset olettavat, että elämä on pelkkää juhlaa – sehän asuu lomakohteessa, mitä se oikein valittaa! Ja jos käy töissä, on vara ostaa ruokaa, asua omakotitalossa ja joskus ostaa jotain ylimääräistäkin, ei saisi valittaa raha-asioista – sillähän on kaikkea, mitä muuta vielä pitäisi saada! Tai jos on normaalipainoinen, ei saisi valittaa selluliitista tai pienestä vyötäröläskistä – katoppa kuule näitä mun läskejä ja lopeta se kitinä! Ja jos on treenin jälkeen penikat vähän kipeänä ja takamus jumissa, niin ei siitäkään saa mainita mitään – mitäs treenaat niin paljon, syytä kuule vaan itseäs!
Minäpä kerron yhden asian, jos se jollekulle tulee yllätyksenä. Vaikkei olisikaan rutiköyhä, kuolemansairas ja sillan alla majaileva hylkiö, voi silti olla huonoja päiviä. Eikä siihen välttämättä tarvita taivaan putoamista niskaan tai muitakaan erityisen painavia syitä. Tänään siihen vaadittiin heikko ruokavalio, kehnosti kulkenut treeni, jälkeen jääminen ja lopulta luovuttaminen. Se vain syön naista rotan lailla, kun on pakko nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että en pysty. Siinä ei auta Kalifornian aurinko, ei palkkakuitti eikä lähikaupan halvat banaanit. Eikä tätä mielentilaa ainakaan helpota, kun joku tulee sanomaan, että ”ei sua voi, ku sä asut siellä missä paistaa aurinko”. Niinpä paistaa joo. Onneksi kohta on huominen ja puolipilvistä.
Koska olen blogannut erilaisia traili-/kukkula-lenkkeilykuvia jo kyllästymiseen asti, pääsette tänään mukaan perinteiselle lähiöjuoksulenkille aivan tähän meidän kotikulmille!
Keväinen kotikatu. Tavallisia taloja, tavallisia ihmisiä. Ja kaksi suomalaista.
Kotikatua seuraava tie, eli paikallisella mittakaavalla pikkutie. Kaistoja on kuitenkin yhtä paljon, kuin Kehä III:lla. Kävelytien ja umpiviivan väliin jäävä kaistale on pyöräilykaista ja sellainen on jokaisen vähänkään isomman tien sivussa.
Seuraavaksi kierretään Lake Mission Viejo. Rannalle pääsy vaatii jäsenyyden, jollaisen saa asumalla lähialueella. Järvialueelta saa vuokrata kajakkeja, polkuveneitä ja muita vesihärveleitä ympäri vuoden.
Olisihan tuohon vastapäiseen rinteeseen ehkä muutama talo vielä mahtunut…
Parikymmentä minuuttia myöhemmin ollaankin jo järven toisella laidalla.
Niin kuin ei moni muukaan asia, ei tämä järvikaan ole aito. Eli luonnostaan ei järvi ole ihmisten iloksi syntynyt, vaan se on kaivettu paikalleen 70-luvulla.
Voisin kuvitella, että tämän järven rannalla ovat Mission Viejon kalleimmat talot.
Aika jättää järvi taakse ja hölkätä lähiökukkulalle. Ylämäkeä on taivallettu jo hyvän matkaa!
Mutta mitä ihmettä, tämä pensas kasvaa kiven sisästä!
Lähiökukkulan korkeimmalta paikalta löytyi oivallinen auringonlaskun katselupaikka. Pussikaljat mukaan ja sinne!
Kukkaset kukkii, kesät talvet.
Toukkakin oli lähtenyt ulkoilemaan, vaikka olikin päätyä liiskaksi lenkkarini pohjaan.
Olen ajatellut pihallemme pientä kaktus-/mehikasvipuutarhaa ja löysin paikan, josta voisin varastaa muutaman taimen…
Kappas, pian saa lenkillä poimia myös sitruunoita!
Hihi, katsokaa tuota puuta tuossa etupihalla!
Virallinen nurmikonleikkuupäivä. Joka puolella hurisee ruohonleikkurit ja muut vempaimet, kun meksikolaisarmeija saapuu tekemään pihatöitä!
O’ou, nyt pitää laittaa kamera piiloon, naapurikyttääjät soittaa muuten virkavallan paikalle!