Mee h*lvettiin mun kaistalta!

Tunnelma tiivistyy. Tila autossa tuntuu entistä ahtaammalta. Kiristyvistä hampaista kuuluva kirskunta vihloisi korvia ellei tärykalvot olisi jo äärimmilleen pingoittuneet ahtaan tilan täyttävästä kiroilusta.

Voi *itun nuija siellä etummaisessa autossa, sulla on siellä KAASU!

Vietimme toissapäivänä ratkiriemukkaan päivän autossa. En usko, että mikään voi lähentää pariskuntaa samalla tavalla, kuin reilut 600 kilometriä kiitospäivä-ruuhkassa. Voi sitä tunnekuohujen ja suurien tunteiden määrää! Tänään aiomme suunnata samat kilometrit takaisin kotiin. Oletettavasti osumme suoraan paluuliikenteen vilkkaimpaan hetkeen, joten tiedossa on runsaasti niin vauhtia, vaarallisia tilanteita kuin terhakasti sojottavia keskisormiakin. 

Mikä *ittu siellä keulilla nyt maksaa!

Ilmiö on varmasti jokaiselle liikenteen seassa seikkailevalle tuttu. Siitä kaikkein rauhallisimmastakin ihmisluonteesta, johon myös itse lukeudun, kuoriutuu auton ratissa heikkohermoinen ja äärimmäisen räjähdysaltis. Yksikin virhe kanssa-autoilijalta ja hänet on silmänräpäyksessä haukuttu universumin huonoimmaksi kuskiksi ja toivotettu yhdensuuntaiselle matkalle helvettiin. Holtitonta ohittelua harrastava nuorimies diagnosoidaan ilman aivoja syntyneeksi, vasenta kaistaa alinopeudella köröttelevä vanhus saisi samantien ajaa museoautonsa vanhainkodin pihaan ja keskellä päivää kauppojen parkkipaikat täyttävät kotiäidit voisivat lopettaa sen lastenteon ja mennä töihin.

Luuletsä olevas joku h*lvetin Kankkunen, hä!

Tilanne on pahimmillaan ruuhkassa. Vaikka kiirettä ei alunperin ollutkaan, niin ruuhka pitää huolen, että pian on ja jyvät alkavat paljastua akanoista. Kiireessä kuoriutuvat esiin ne sankarit, jotka kuvittelevat, että kaistasurffaus kuuden kaistan välillä auttaa heitä pääsemään nopeammin määränpäähänsä. Todellisuudessa kaistanvaihdot liian pieniin väleihin pahentavat liikennekaaosta entisestään. Autoilija, jonka eteen kaistasurffari väkisin kiilasi, alkaa pian kärsiä kiristävästä pinnasta. Kiristävä pinna taas sumentaa autoilijan kyvyn ajatella järkevästi ja autoilija provosoituu. Syntyy ajovalojen vilkuttelua, puskurissa kiinni ajamista ja jarrujen polkemista – sekä ketjukolareita.

Käytä vilkkua s**tana! Ja ois siellä ne peilitki!

Oman V-käyräni saavat jyrkkään nousuun vasemmanpuolimmaisella kaistalla alinopeutta ajavat liikenteentukot. Sietämätöntä. Tuolla nopeammille tarkoitetulla kaistalla kuuluisi ajaa nopeampaa kuin muilla kaistoilla, tarpeen vaatiessa ylinopeutta. Mutta ei. Jostain syystä ne hitaimmat valitsevat aina väärän kaistan ja pakottavat loputkin autoilijat viettämään kahden tunnin matkalla kolme tuntia.

Onneksi tuolla moottoritiellä on tänään kaksi täydellistä kuskia, meidän autossa.

Puheenaiheet Höpsöä

Kun oma koti vuokralle laitettiin

Suomalainen unelma on oma talo. Tai ainakin oma asunto. Suomalainen haluaa itse päättää mitä kodilleen tekee ja muokata siitä mieleisensä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Lopulta myös me kyllästyimme vuokra-asunnon repsottavien kaappien ja väärän väristen seinien tuijotteluun ja liityimme n. 1,2 miljoonan muun suomalaisen asuntovelallisen joukkoon.

Unelmien paritalon puolikas löytyi ensimmäiseltä asuntonäytöltä Tuusulasta, luonnon helmasta keskeltä metsää. Tuo rutkasti potentiaalia vanhojen kuoriensa sisään kätkevä talo tuntui heti omalta. Tässä talossa tulisimme asumaan pitkään eikä kukaan enää koskaan uhkailisi meitä vuokrasopimuksen irtisanomisella. Se oli hieno ja järkevä suunnitelma. Harmi vain, että minä harvoin kuljen järjen kanssa käsi kädessä, ainakaan kovin pitkään. Ja tässä minä nyt kirjoitan blogiani, oman talon sijasta vuokratalon sohvalta.

Palataanpa vielä 3,5 vuotta ajassa taaksepäin. Olimme juuri ostaneet unelmiemme talon. Talon, jossa oli tarkoitus viettää, jos ei nyt loppuelämää, niin pirun monta vuotta kuitenkin. Olimme täynnä intoa ja suunnitelmia, vasarat ja porakone valmiina tositoimiin. Kaadettiin seiniä. Rakennettiin seiniä. Tasoitettiin, hiottiin, maalattiin ja tapetoitiin. Valettiin, laatoitettiin, pakkeloitiin ja saumattiin. Kirottiin, huudettiin, naurettiin ja itkettiin. Pian 160 neliön asunnosta tuli jokainen neliösentti tutuksi.

Tuli kesä, tuli talvi ja tuli taas kesä. Ja remontti senkun jatkui. Parisuhdekin oli tiukilla, vaimolla kun eivät koneet aina pysyneet kädessä niin kuin mies oli ennen talon ostoa kuvitellut. Rakennusmateriaalien ostamisesta tuli oma taiteenlajinsa kaikkine hintavertailuineen ja laskelmineen. Onneksi toinen meistä oli insinööri ja vain toinen taiteilija. Sitten tuli talouskriisi. Se sama kriisi, jonka ei pitänyt koskettaa Suomea. Tuli YT:t ja tuli hätä. Säästöt olivat kaikonneet unelmien kodin rakenteisiin ja miehen työn jatkuminen vanhassa työpaikassa käynyt yhä epävarmemmaksi. Ja remontti sen kuin loisti keskeneräisyydellään.

Kesän mittaan avautui uusi ja yllättävä ovi, osittain tietoisesti, osittain vahingossa. Millä tahansa muulla hetkellä miehelle tarjottu työpaikka Kaliforniasta olisi saanut meidät hyppimään silkasta ilosta, mutta nyt tunnelmaa latisti valmistumaisillaan olevan kodin kohtalo. Lyhyehkön harkinnan jälkeen tarjous kuitenkin osoittautui vastustamattomaksi, omaisuus pakattiin merikonttiin ja aloitettiin vuokra-asunnon etsiminen ison meren tuolta puolen. Lentolipuissa oleva päiväys paljasti, että aikaa remontin loppuun saattamiselle olisi kuusi viikkoa. Enää ei remontoitu kotia itselle, remontoitiin kotia vuokralaiselle.

Kuuden patjalla nukutun viikon jälkeen talo valmistui kuin valmistuikin aikataulussa. Ehdimme nauttia kuudentoista remonttikuukauden jälkeen valmiista kodistamme 14 tuntia ennen kuin lentokone nousi ilmaan ja vei meidät mennessään. Mitä entiselle kodillemme sitten kuuluu nyt? En tiedä. En ole kyennyt käymään siellä sen jälkeen, kun lukitsin oven perässäni lähtiessäni lentokentälle. Sen tiedän, että talonpuolikkaamme etsii uusia vuokralaisia oltuaan vuokrattuna kaksi vuotta ja nykyisten vuokralaisten rakennettua oman kodin. Ja entä sitten me? Me olemme muuttaneet kahden vuoden aikana kolmesti. Tavallista vuokralaisen arkea.

Suhteet Sisustus Oma elämä