Viime viikkoinen pitkä automatka etelä-Kaliforniasta pohjoiseen, avasi jälleen niin silmät kuin sieraimetkin. Olemme taittaneet tuon saman matkan useita kertoja aikaisemminkin, mutta harvemmin päivänvalossa. Sen lisäksi, että vitostien varrelle osuu niin Los Angeles kuin luonnonkauniita maisemia lumihuippuineen, tarjoilee reitti myös hieman toisenlaista silmänruokaa.

i-5 Kaliforniassa tarjoilee kauniiden maisemien lisäksi esteettömän näkymän jopa lihansyöjää puistattavaan lihateollisuuteen (kuva: gliving.com)

Jo tylsäksi käyvää maalaismaisemaa katsellessani ja ajatuksiini uppoutuneena täyttää auton yht’äkkiä tajunnan seisauttava haju. Käteni hakeutuu nopeasti sisäilmankierto-nappulalle ja menee hetki ennen kuin uskallan hengittää seuraavan kerran. Tuo karmaiseva löyhkä on kuitenkin jo ehtinyt tarttua vaatteisiin ja hiuksiin. Silmiä kirvelee ja ulkona lämmössä väreilee outo sumukerros. Tuo pistävä haju kertoo, että olemme lähestymässä Kalifornian mahtikarjatiloja joille auton etupenkiltä tarjoutuu esteetön näkymä yli moottoritiepientareen.

Pian hajun ilmaantumisen jälkeen tulee näkyviin hökkelikylää muistuttavia rakennelmia ja niiden suojissa ja ympärillä lihakarjaa. Tuhansia ja tuhansia sarvipäitä, ruskeita, mustia, valkoisia ja laikullisia. Pörröisiä ja sileäkarvaisia, paskakasan päällä, paskakasan vieressä, silmänkantamattomiin. Tulee huono olo, muustakin kuin hajusta. Mitään vihreää en näe missään hyvällä tahdollakaan.

Uskon, että tämä on juuri se kohta tiestä, jossa moni on kääntynyt kasvissyöjäksi. Itse en ole koskaan ollut erityisen kiihkomielinen syömäni ravinnon suhteen ja olen kiltisti syönyt  sen mitä kauppa on minulle tarjonnut tai eteeni on kannettu. Kuitenkin tämä pieni elämysmatkaksi kuvailemani reittivalinta vitostietä pitkin, on saanut minutkin miettimään sitä mitä todella haluan syödä. Tuo samainen reitti nimittäin tarjoilee yhtä esteettömän näkymän vihreille kukkuloille joilla vaeltelee lehmä siellä, toinen täällä, vailla kiirettä tai taistelua viimeisestä vihreästä heinänkorresta.

Selvää on, että kumpikin näistä on ruokaa. En ole vieläkään jättänyt naudanlihaa ruokalistaltani eikä lopulta tunnu yhtään paremmalta syödä sitä onnellista viheriöillä kirmaavaa kuin sitä lannistuneena katoksen suojissa makaavaa nautaa. Valitsen kuitenkin mieluummin tuon rehellistä ruohoa syöneen, ehkä hieman paskakasan päällä seisovaa kaveriaan heikommassa lihassa olevan lehmän. En edes halua tietää mitä kaikkea noille kuivuneella maalla laiduntaville, liian ahtaisiin hakoihin sullotuille ja keinotekoisesti normaalia suuremmaksi kasvatetuille eläimille syötetään. Sen sijaan olen valmis maksamaan ostamastani lihasta enemmän, jotta tiedän itse mitä syön. Luonnollisesti kasvatettu liha nimittäin maistuu hyvältä, vieläkin.