Marraskuun ensimmäinen päivä. Tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta Onnenpäivän ensimmäisen jutun julkaisemisesta (joka on edelleen kadonneena bittiavaruuteen, mutta löytyy tämän jutun kommenteista). Tuolloin minulla ei ollut vielä aavistustakaan mihin tulin ryhtyneeksi tai kuinka tärkeäksi luomukseni minulle vielä muotoutuisi, mutta otin silti uuden harrastukseni vakavasti ja suurella sydämellä alusta pitäen. Kuluneen kahden vuoden aikana olen ehtinyt kirjoittamaan jo 447:stä enemmän tai vähemmän tärkeästä aiheesta, joten toisinaan uutta juttua kirjoittaessani minusta tuntuu, että olen saattanut kirjoittanut aiheesta jo joskus aikaisemminkin. Suonette siis anteeksi jos vanhuudenhöperyyttäni toistan vahingossa itseäni.

Toisaalta samastakin aiheesta kirjoittaminen saattaa poikia täysin erilaisen jutun, mikäli kirjoitusten välillä on kaksi opettavaista vuotta. Jos ryhtyisin nyt kirjoittamaan järjestelmällisesti jokaisen käsittelemäni aiheen uudelleen, huomaisin varmasti aika monenkin asian kohdalla mielipiteeni muuttuneen, kulmieni hioutuneen tai vastakohtaisesti hampaitteni teroittuneen. Kaksi vuotta on ihmiselämässä verrattaen lyhyt aika. Mutta kun se sijoittuu kolmenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, voisin väittää ajatusmaailman muovautumisen olevan silloin lyhyessäkin ajassa melkoisen voimakasta.

Onnenpäivä on nopeuttanut entisestään ajatuksieni jalostumista monien asioiden suhteen. Sen sijaan, että olisin pyöritellyt aatoksia hetken itsekseni ja antanut niiden vaipua unholaan, olen jakanut ne täällä blogissa lukijoiden kesken, käynyt päiväkausia keskustelua monelta kantilta, saanut niin vastakaikua kuin soraääniäkin, joutunut pohtimaan kantaani uudelleen, huomannut olevani väärässä, saanut tukea ja kannustusta sekä lukemattoman määrän kullan arvoisia neuvoja kokemuksen syvällä rintaäänellä. Se on ollut enemmän kuin elämä itsessään olisi minulle näin lyhyessä ajassa pystynyt opettamaan. Paljon enemmän, kuin itse olisin kyennyt oivaltamaan. 

Blogini ei olisi koskaan muodostunut itselleni niin tärkeäksi ilman teitä lukijoita. Vaikka kirjoittaminen itsessäänkin avaa suljettuja ovia pääni sisällä, tuo teidän osallistumisenne tärkeän lisävalon, jota tarvitsen itsetutkiskeluun mieleni hämärissä sopukoissa. Siis kiitos teille, että teette tätä kanssani. Onnenpäivä ei olisi sama ilman teitä.

Jatketaan samaan suuntaan. Tämä polku tuntuu omalta.

Suurella sydämellä,
Anne