Jaksaa jaksaa

Lokakuu alkaa vihdoin huomenna. En usko ikinä ennen erityisesti odottaneeni lokakuuta, onhan se aika lähellä vuoden turhinta kuukautta. Kalenterimerkintänä huomiselle on ”saa ilmoittautua hoitoihin”. Aivan kuin olisin sen voinut unohtaa. Eivätkä hoidot toki vielä huomenna ala.

Meillä yrityksen kuukausi 20 alkaa. Takana on siis jo yli 20 epäonnistunutta kiertoa. En voi väittää laskeneeni epäonnistuneita kiertoja enää hetkeen. Tuntuu sen verran turhalta.

Pitkästä aikaa ympärillämme kaikki eivät ole raskaana. Hyvällä ja huonolla. Ne raskausuutiset, joilla meitä ahkerasti yrityksemme aikana on pommitettu, ovat kohta viimeistä myöten muuttuneet syntyneiksi vauvoiksi. Viimeisellä pareista on laskettu aika tänä viikonloppuna. Vauvojen synnyttyä tuntuvat nuo tuoreet vanhemmat hautautuvan kuplaansa, joten heitä on ollut helpohko vältellä. Vähän silti pelottaa, kuinka pitkään välttelyä voi huomaamattomasti jatkaa ja kuinka pahalta kaikkien noiden vauvojen kohtaaminen lopulta tuntuu.

Olemme siis odottaneet heidän kanssaan yhtä matkaa. Me odotimme lapsettomuushoitoja, he ovat odottaneet vauvaa. He pääsevät maaliin, me pääsemme lähtöviivalle juostuamme jo yhten maratonin. Nyt pääsimme vihdoin jo lämmittelyalueelle.

Minulla soi nykyään päässä päivästä toiseen repeatilla Antti Tuiskulta vain yksi säe: ”Sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän.” Kivikon hiihtohalli muuten aukeaa ensi viikolla.

Eihän 20kk ole odotus eikä mikään? Jos olisimme helposti sikiävää sorttia, voisimme periaatteessa olla nyt raskaana vauvalle numero kaksi. Se olisi toki vielä meidän pieni salaisuutemme. Eli kyllä se on aika pitkä odotus.

Yksi näistä miehen kaveriporukan vauvoista muuten syntyi viime viikonloppuna, mieheni syntymäpäivänä. Mieheni ei saanut kaveriporukastaan yhtäkään onnittelua, kaikki onnittelut menivät vauvalle. Syrjäyttävätkö nuo uudet ihmiset meidät vähitellen?