Jaksaa jaksaa
Lokakuu alkaa vihdoin huomenna. En usko ikinä ennen erityisesti odottaneeni lokakuuta, onhan se aika lähellä vuoden turhinta kuukautta. Kalenterimerkintänä huomiselle on ”saa ilmoittautua hoitoihin”. Aivan kuin olisin sen voinut unohtaa. Eivätkä hoidot toki vielä huomenna ala.
Meillä yrityksen kuukausi 20 alkaa. Takana on siis jo yli 20 epäonnistunutta kiertoa. En voi väittää laskeneeni epäonnistuneita kiertoja enää hetkeen. Tuntuu sen verran turhalta.
Pitkästä aikaa ympärillämme kaikki eivät ole raskaana. Hyvällä ja huonolla. Ne raskausuutiset, joilla meitä ahkerasti yrityksemme aikana on pommitettu, ovat kohta viimeistä myöten muuttuneet syntyneiksi vauvoiksi. Viimeisellä pareista on laskettu aika tänä viikonloppuna. Vauvojen synnyttyä tuntuvat nuo tuoreet vanhemmat hautautuvan kuplaansa, joten heitä on ollut helpohko vältellä. Vähän silti pelottaa, kuinka pitkään välttelyä voi huomaamattomasti jatkaa ja kuinka pahalta kaikkien noiden vauvojen kohtaaminen lopulta tuntuu.
Olemme siis odottaneet heidän kanssaan yhtä matkaa. Me odotimme lapsettomuushoitoja, he ovat odottaneet vauvaa. He pääsevät maaliin, me pääsemme lähtöviivalle juostuamme jo yhten maratonin. Nyt pääsimme vihdoin jo lämmittelyalueelle.
Minulla soi nykyään päässä päivästä toiseen repeatilla Antti Tuiskulta vain yksi säe: ”Sun lapset kasvaa, mä vaan hiihdän.” Kivikon hiihtohalli muuten aukeaa ensi viikolla.
Eihän 20kk ole odotus eikä mikään? Jos olisimme helposti sikiävää sorttia, voisimme periaatteessa olla nyt raskaana vauvalle numero kaksi. Se olisi toki vielä meidän pieni salaisuutemme. Eli kyllä se on aika pitkä odotus.
Yksi näistä miehen kaveriporukan vauvoista muuten syntyi viime viikonloppuna, mieheni syntymäpäivänä. Mieheni ei saanut kaveriporukastaan yhtäkään onnittelua, kaikki onnittelut menivät vauvalle. Syrjäyttävätkö nuo uudet ihmiset meidät vähitellen?
Ihanaa lokakuuta, toivottavasti pääsette tässä kuussa aloittamaan hoidot ja siirtoon saakka! <3
Mulla on tänään taas KP1, enkä jaksanut edes harmitella kun tiesi jo valmiiksi ettei tässäkään kierrossa tärppiä voi tulla. Mutta pian voi kuukautisten alkua ehkä odottaa jo innolla, kun se tarkoittaa hoitoon ilmoittautumista 🙂
Olen yrittänyt vältellä tuoreita vanhempia samoin kuin sinä ja se on tosiaan ollut erittäin helppoa, koska kaikki ovat kadonneet siihen kuuluisaan vauvakuplaan. Tällä viikolla tosin kuului ensimmäisiä elonmerkkejä vauvalandiasta ja sovimme näkemisen lähiviikoille. Saa nähdä mitä siitäkin sitten tulee. Uskoisin että vauvan näkeminen ei sinänsä kirpaise, mutta ärsyttää kyllä todella paljon jos mistään muusta ei pystytä keskustelemaan kuin synnytyksestä, imetyksestä jne…
Mua ilahduttaa, kun olet aina niin optimistinen, kiitos kun olet! Saat mut kommenteillasi aina paljon paremmalle tuulelle ja myös pohtimaan, miksi suhtaudun moniin asioihin niin synkästi. Pitäisi ottaa oppia.
Sinänsä ihanaa, kun vauvakuplasta kuuluu elonmerkkejä, eikä sinne kokonaan ole hautauduttu. Toivotaan todella, että muitakin aiheita on käsiteltäväksi sopivassa tasapainossa, jotta ei myöskään jää olo että suljettaisiin toiselle tärkeiden asioiden ulkopuolelle.
Viime kommentistasi jäin pohtimaan, että miksi koen nuo kaikki vauvatapaamiset jo valmiiksi niin rankkoina, vaikka en myöskään usko vauvojen näkemisen kirpaisevan. Ja useimpia keskusteluja ja kohtaamisia kammoan etukäteen paljon enemmän kuin lopulta olisi tarve.
Omalla kohdallani uskon, että paljon hankalammaksi minulle nämä kohtaamiset tekee se, että kukaan näistä ihmisistä ei ole itselleni rakas (ja minä en heille), sillä he ovat mieheni ystäviä. Jostain syystä mies kokee, että kun vastapuolelta on koko perhe läsnä, minunkin pitäisi olla. Kun ihmiset eivät ole ns. ”minun ihmisiäni” niin he eivät oikeastaan ole valinneet minua elämäänsä, ja tunnen itseni vähän vieraskoreaksi vaikka tulemmekin hyvin juttuun. En kuitenkaan uskalla ilmaista samalla tavalla omia kipupisteitäni, ja saa samaa armoa, jonka omilta ystäviltäni uskoisin saavani. Mies on myös vähemmän herkästi kertonut lapsettomuudestamme, joten monet heistä eivät tiedä.
No kiva jos vaikutan positiiviselta, oikeasti olen vähän kyllä ”lasi puoliksi tyhjä”-tyyppiä 😀
Omilta ystäviltä voi ehkä tosiaan odottaa enemmän ymmärrystä ja myötäelämistä ainakin jos he tietävät lapsettomuudesta, ja sillä tavoin vauvakuplassa asuvia ystäviä voi olla helpompi tavata kuin kaukaisempia tuttavia (tai vaikka juuri puolison ystäviä). En ole kertonut lapsettomuudestamme tälle ystävälle jonka vauvaa olen menossa katsomaan, mutta ehkä hän on jo päätellyt että jonkinlaisia ongelmia on koska aloitimme yrittämisen samaan aikaan. Katsotaan miten sujuu, mutta aina on tietysti mahdollisuus lähteä aikaisin kotiin jos tuntuu ettei pystykään siellä vauvakuplassa olemaan 🙂