Toivo, toivompi, toivoin!

Viimeiset kolme viikkoa ivf:n aloituksesta lähtien ovat olleet minulle melkeinpä vuoden helpoimmat. Ensimmäistä kertaa lapsettomuusdiagnoosin jälkeen meillä on oikea mahdollisuus. Eikä onnistuminen oikeastaan ole minun käsissäni. Toisaalta tietysti jossain määrin on, mutta loputtomasti en voi asian eteen kuitenkaan tehdä. Vihdoin ei myöskään turhauta yrittää tehdä hyviä valintoja tätä varten, kun projekti konkretisoituu.

Olen myös ymmärtänyt, että en tule käymään tätä prosessia montaa kertaa läpi. En tule kestämään tällaista puolielämää kovin pitkään. Elämää, jota eletään vain tulevaa  varten eikä nykyhetkessä. Nykyhetkessä sen sijaan vältetään tekemästä mitään, mikä voisi vähentää onnistumismahdollisuuksia. Tulevaisuus sen sijaan on pelkkää jossittelua.

Miehen kanssa keskustelimme aiheesta. Yhteisymmärryksessä mietimme, että ehkä ensi vuoden vielä voi uskoa ja yrittää. Viimeistään sen jälkeen katseet kuitenkin siirretään johonkin muuhun, mahdollisesti adoptioon. Ainakaan siihen prosessiin ei tarvitse laittaa päänsä lisäksi omaa kehoaan likoon. Tämäkin ajatus on tuonut minulle rauhaa. Toivomisella on jokin loppu.

Tässä vaiheessa toivoa kannattaa kuitenkin erityisen lujasti.

Viime viikolla jouduimme vähän jännäämään, sillä jostain syystä emme saaneet yhtään väliaikatietoa ennen siirtoaikaa, vaikka yleensä ilmeisesti HUSkin raportoi ainakin hedelmöittyneistä munasoluista. Siirtoon kuitenkin päästiin, ja nyt täällä ollaan raskaana, kunnes toisin todistetaan. Olemme siis paljon pidemmällä kuin koskaan ennen, aivan uskomatonta! Tätä toiveikkuuden ja mahdollisuuden tunnetta haluaisin ylläpitää mahdollisimman pitkään.

Ainoat väliaikatiedot, jotka saimme heti punktion jälkeen, olivat sellaiset, joita en ollut edes osannut pelätä. Miehen siemenneesteen laatu oli tipahtanut melkoisesti ja siittiöitä olikin vain kymmenes edellisestä mittauksesta. Lopulta pesun jälkeen jäljellä oli ollut vain 20 häntäheikkiä. Onneksi kuitenkin riittävästi ISCIin. Huh! Ensimmäinen helpotuksen huokaus.

Toinen helpotuksen huokaus tapahtui n. klo 11 keskiviikkona ennen siirtoa, kun puhelin ei vielä ollut soinut peruttaakseen siirtoaikaamme.

Kolmannen kerran huokasin helpotuksesta, kun biologi kertoi tuloksista. 10 munasolua oli ollut, niistä 8 oli ollut kypsiä, 7 hedelmöittyi normaalisti, 6 oli lähtenyt jakautumaan ja 5 oli vielä elossa siirron aikoihin. Yksi siirrettiin, 2 oli jo pakastettu ja 2 vaikutti hieman hitaanpuoleisilta ja jäivät vielä kehittymään. Kahden viimeisen kohtalosta emme vielä tiedä.

Tämä ei myöskään tulisi olemaan viimeinen mahdollisuutemme. Ehkä kuitenkin viimeistä kertaa yhtä toiveikas olo, sillä tällä kertaa ei vielä yhtään tämänkaltaista pettymystä ole takana.

Vähän naurettavana silittelen vatsaani ja juttelen sille, toivottavasti siellä vielä jokin elää, jotta touhuni olisi edes jotenkin selitettävissä. Olen myös vahvasti siinä uskossa että pikku alkioni tykkää siitä, kun syötän sille toosanameja(, jotka myös  Lugesteronina tunnetaan). Että sellainen tärähtänyt optimisti täällä tällä kertaa, mukavaa vaihtelua ikuiselle pessimismille.