Kaipaan tavarattomuutta, avaruutta ja vapaita pintoja. Kaiken mahdollisen roskiin heittäminen, oli se sitten tyhjiinkaluttu rahkapurkki, reikäiseksi ehtineet sukat tai jo luettu sanomalehti, tuottaa minulle yhtä aikaa valtavaa tyydytystä sekä ikävä kyllä myös silmissä vilkkuvia kaatopaikankuvia. Kierrätykseen ja kirppikselle kasatut tavarat sen sijaan voisin ympyröidä pelkästään sydämillä – taas paljon tavaraa, josta pääsen lopullisesti eroon!

Mutta mistä sitä tavaraa sitten tulee? Vaikka yritämme kiinnittää todella paljon huomiota pakkausjätteeseen ja tavaran kestävyyteen (ei yksittäispakattua, ei turhaa kovaa muovia esim. kirsikkatomaateille, ei enää edes halpisvaatteita, ei mitään kertakäyttöistä paitsi vessapaperi), tavaraa vain on. Paljon. Kuvittelen omistavani vain tarpeellisen, mutta jokaisessa muutossa roudaan kuitenkin mukanani suunnatonta omaisuutta.

En voi olla miettimättä myös, mikä oikeasti estää myymästä kaikkea. Jos laittaisi koko omaisuutensa myyntiin nettiin, pakkaisi vähäiset loput kimpsunsa reppuun ja muuttaisi ulkomaille? Miten ihanan vapauttavaa, mitkä mahdollisuudet tehdä ihan mitä vaan! Miksi ei?

Olen myynyt suurimman osan levyistäni, mutta osasta en osaa luopua, niistä tärkeimmistä. Siitäkin huolimatta, etten koskaan niitä kuuntele ja ne saisi nykyaikana myös netistä. Hylkään ulkomaanreissuilla luetut rompsut muiden luettavaksi ja myyn kirppiksellä aina suuren läjän kirjoja, joten hyllyssä minulla on vain ne kymmenen tärkeintä opusta, mutta vuoden päästä kirppiskuormassa on taas vino pino kirjallista myytävää. Kumma homma.

En hamstraa kevätverhoja, en omista kerran käyttöön päässeitä työkaluja ja hankkiuduin autostanikin eroon. Silti omistan valtavasti tavaraa ja pakko myöntää, nautin uuden ostamisesta ihan yhtä paljon kuin vanhasta eroon pääsemisestä. MIKSI? Kertoisiko joku?