Minusta ei ole äidiksi, koska en tahdo äidiksi. Niinpä munasoluni poistuvat minusta käyttämättöminä joka kuukausi, hukkakappaleita raukat. Järki-ihmisenä olenkin valjastanut edes muutaman niistä hyötykäyttöön ja luovuttanut tarvitseville.

Olen siis munasolunluovuttaja (kelpaisikohan tuo CV:hen?).

Kuva: Väestöliitto

Luovuttajaksi haluava haastatellaan ja todetaan haastattelulla ja gynekologisella tutkimuksella sopivaksi. Myös verikokeet (mm. hiv-testi) otetaan. Sain luovuttajana itse päättää siitä, annetaanko kallisarvoisia solujani myös esim. naisparille – minkä tietenkin hyväksyin (ja paheksuin ääneen kysymystä…). Sen jälkeen klinikka alkaa etsiä sopivaa vastaanottajaa, jonka kanssa rytmini voitaisiin sovittaa yksiin.

Itse luovutusprosessi ei ole pelkkä klinikkakäynti, vaan luovuttaja käy läpi periaatteessa samanlaiset hedelmöityshoidot kuin lasta haluavakin. Tarkoittaa pistoksina tai nenäsuihkeena otettavia hormoneja. Minulla homma meinasi aluksi tyssätä siihen, että itseni pistäminen tuntui aivan mahdottomalta. Ensimmäisten hoitojen ajan ravasinkin sairaanhoitajakavereideni luona kerran päivässä pistettävänä. Nyt takana on neljä luovutuskertaa ja pistämisestä on tullut jo rutiinia.

Hormonien pumppaaminen kehoon ei välttämättä sovi kaikille. Toisilla voi olla isojakin sivuoireita, mutta minä pääsin helpolla. Vatsani on tuntunut raskaalta luovutusaamuna ja viimeisellä kerralla ihoni repesi kunnon teinifinneihin, mutta muuten elämä on soljunut entiseen malliin myös luovutusajan.

Munasoluja ei ole tätä nykyä liikaa liikkeellä, koska muutama vuosi sitten voimaan tullut lakimuutos teki asiasta himppusen kimurantimpaa. Lapsi nimittäin saa nykyisin halutessaan 18 vuotta täytettyään tietää, kenen geenejä kantaa. Monia tämä tuntuu pelottavan – ihmiset kauhistelevat minunkin valintaani erityisesti sen takia, että näkevät jo sen hauraan juuri ja juuri täysikäisen seisovan putkikassi kädessään ovellani 18 vuoden päästä pyytäen päästä luokseni asumaan. Minua tuollainen ajatus ei kaikessa epätodennäköisyydessään kiusaa. Jos lapsi sitten haluaakin minut tavata, se on ihan ok.

Luovuttaja saa halutessaan jälkeenpäin tiedustella, onko omista munasoluista käynnistynyt raskaus vai ei. Itse muistin tehdä tuon vain ensimmäisellä kerralla (käynnistyi!), mutta sittemmin olen sen unohtanut. Ja eihän tuokaan mitään tarkoita, sillä ainahan raskaus voi mennä kesken, tuolla tavoin alkaneista ilmeisesti isompikin prosentti.

Jokin aika sitten sain kuitenkin iloisen puhelun. Klinikalta soitettiin ja kysyttiin, josko voisin luovuttaa toisenkin munasolun samalle perheelle. Joku siis on saanut minun lapseni ja haluaisi samalla dna:lla toisen. Minulle tuo uutinen oli iloinen – ilmeisesti syntynyt lapsi on ollut ihan kiva, koska toinenkin kelpaa 😉 Menen siis riemulla luovuttamaan vielä kerran ja pidän peukut lujasti pystyssä perheen puolesta, keitä ovatkaan.

Munasoluja vastaanottavat kiitollisena ainakin Väestöliitto, Ovumia, Fertinova ja Felicitas. Itse olen käynyt nimiä mainitsematta yksityisellä vastaanotolla ja saanut joka kerta tuntea itseni tärkeäksi ja viimeisen päälle huomioiduksi.

Laki muuten määrittelee myös sen, millaisen korvauksen luovutusprosessista hyvän mielen lisäksi saa. Kun aiemmin luovuttaja saattoi päästä kiinni ”isoihinkin” rahoihin, summa on nykyisin matkakulujen lisäksi noin 250€ miinus verot. Mutta ei kai kukaan tuota rahan takia tee.