Harvoin tapaa ihmisiä, joilla on hyvät muistot koululiikunnasta. Enemmänkin meitä, jotka emme lämmöllä muistele pituusjärjestyksiä ja joukkueiden huutoja. Muistot istuvat tiukassa ja lapsuudessa luoduista ennakkoluuloista on vaikea pyristellä irti. Moni jää liikkumattomuuden vangiksi loppuiäkseen kun kuvittelee liikunnan olevan aina yhtä kamalaa kuin sen hirviöopettajan ohjauksessa.

Mutta on niitä ennakkoluuloja muitakin. Minä esimerkiksi kuvittelin vuosia kuntosaleilla käyvän vain lihaskimput salihousuissaan. Ajatuskin minusta niiden keskellä pohtimassa sormi suussa, mitä milläkin vempeleellä on tarkoitus tehdä, tuntui sietämättömältä.

Ketjusaleja vältin viimeiseen asti ja kävin erilaisissa mummojumpissa koulujen tillilihalta haisevissa liikuntasaleissa itseäni 40 vuotta vanhempien tätien kanssa. Siellä sentään sai pukeutua omiin vaatteisiinsa ja keskittyä vain omaan suoritukseensa, toisin kuin niillä ketjusaleilla, joilla kaikilla on uusimmat Niket ja ihmiset ovat vimpan päälle timmissä kunnossa. (Niinpä niin. Olen käynyt monilla ketjusaleilla sittemmin.)

Lisäksi kartoin vuosikaudet juoksua. Uskottelin itselleni, että ”se vain ei ole minun laji”, koska olin varma etten selviäisi puuskuttamatta kahta tolpanväliä. Enkä aluksi selvinnytkään, mutta mitä se haittasi. Kukaan ei sittenkään tuijottanut, ei ketään oikeasti kiinnostanut minun menoni. Ja kun sitten sain itseni lopulta lenkkipolulle, tulikin talvi ja juoksumatto alkoi näyttäytyä varteenotettavalta vaihtoehdolta. Paitsi etten minä sellaiselle kehdannut mennä, siinä paikallaan puskiessa ainakin kaikki huomaisivat jalkaterieni virheasentoja ja kelluvaa keskikroppaa. Painuin matolle ensimmäistä kertaa puoli seitsemältä paukkuvana pakkasaamuna – ja jäin koukkuun. Arvatkaa mitä, kukaan ei tuijottanut sielläkään!

No mutta ei tämä tähän jää. Olen harrastanut liikuntaa aktiivisesti monta vuotta, mutta eturiviin meneminen on minulle edelleen vaikeaa. Eikös siellä jumppaa vain ne, kenellä on rahaa uusimpiin trikoisiin ja jotka haluavat näyttää muillekin että osaavat? Ja enhän minä kuitenkaan osaa niin hyvin, joten en viitsi mennä naurettavaksi. Hassua tässä tosin on ainoastaan se, että minä myös ohjaan liikuntatunteja eikä siellä ihan edessä oleminen tunnu minusta lainkaan ahdistavalta. Mutta eturiviin – ei kiitos.

Äitini sen sijaan ihmetteli, miten salilla ihmiset oikein hengailevat alasti pukukopissa, vailla mitään kiirettä pukeutua suihkun jälkeen. Rasvaavatkin itseään minuuttitolkulla! Show-offeja, ällöttäviä sellaiset. Minua tämä taas nauratti, kai sitä nyt suihkussa alasti käydään 😀 Oman pään sisällä vaan muodostuu kummallisia tarinoita, kai ihan jokaisella…