Raivostuttava ipana
Tämä on nyt joku Käänteentekeveä Hetki Vanhemmuudessa. Joku asia on muuttumassa minun ja kaksi- ja puolivuotiaan välillä.
Moni asia vaikuttaa toisiin: nyt on lämmin, väsyttää, itsellä vielä vähän lukuvuodenlopetusstressiä. Ystävä ilmoitti saaneensa arvosanat annettua ja lupaavansa nyt leikkiä lapsensa kanssa. Ymmärrän täysin, miksi nämä kaksi asiaa ovat rinnasteisia: niin kauan, kun takaraivossa pyörii keskeneräisiä asioita, jotka kerta kaikkiaan eivät jää työpaikan oven taakse sen sulkeutuessa, muihin asioihin, mukaan lukien omat lapset ja puoliso, on hyvin hyvin hyvin hyvin vaikea keskittyä niiden ansaitsemalla intensiteetillä.
Enemmän varmaan sittenkin vaikuttaa se, että uhma on saanut uuden ulottuvuuden. Ensin se vaan tuli jostain ja oli vähän huvittavaa. Sitten alkoi jääräpäisyys, joka selvästi aiheutti lapselle enemmän harmitusta kuin aikuisille, minkä vuoksi aikuiset sittenkin jaksoivat lohdutella pientä mielensäpahoittajaa. Mutta nyt, nyt on Paholaislapsen Aika.
Kyllä, se on ihanassa iässä, kun se ymmärtää, ettei se ihan vielä osaa kaikkea, mitä haluaisi, mutta haluaa kuitenkin yrittää. Se on ihana kun se selittää päänsä sisältöä niin, että me ymmärretään. Vanha kunnon Happy ei kelpaa enää kuunneltavaksi, ”koska se on pelottava. Tuleeko Häpi tänne jos ikkuna on auki?” Eipä olisi aikuinen heti hoksannut, että Pharrell Williams näyttää välillä oikeastaan aika hurjalta siinä videolla. Voi pientä. Ja se pieni on ihana, kun se osaa olla empaattinen ja huomatessaan hölmöilleensä tai satuttaneensa se välittömästi toteaa että ”mä pyydän anteeksi sulta: anteeksi”.
Mutta tämä on vasta se rajapinta! Juuri, kun lapsi on osannut ihanasti kaikenmoista ja sen kanssa on helppoa ja mukavaa, teet virheen ja otat sen kauppaan mukaan, ja se lähtee juoksemaan sinne parkkipaikalle, mihin se ei IKINÄ juokse, koska se tietää, että se on vaarallista, tai lasket sen sylistä ottaessasi sille hammastahnaa, mistä se pahoittaa mielensä niin kovasti, että ulvoo lattialla ja sylissäsi ja sängyssään yhtä soittoa viitisentoista minuuttia, kunnes yhtäkkiä huomaa Kuinkas sitten kävikään? -kirjan, sulkee hanat ja toteaa superiloisesti että ”vauva lauhottui jo. Toi on tosi kiva kirja!”
Käännekohdan saapumisen huomaa siitä, ettei vauvataantuilu enää naurata. Empatiaa voin tuntea, mutta huomaan toistelevani viimeksi suunnilleen viisi vuotta sitten hokemaani toteamusta: ”sä olet kyllä tosi ihana vauva, mutta mä tykkään enemmän siitä isosta tytöstä, joka sä olet”.
Ja perhana, sitten joudun pidättelemään naurua kun se pamauttaa: ”Mikset sä tukkaa musta äiti?” No tukkaan! Hilveästi!
Valo, Häpi voi tulla ikkunasta: