Yhdessä lehdessä hetki sitten oli yksi artikkeli yhden ammattiryhmän lisäkouluttautumisesta ja lisäkouluttamattomuudesta, ja eikös vaan toimittaja ollut poiminut julkaistavaksi asti yhden ihmisen, mainittiin naiseksi, tokaisun, joka meni suunnilleen näin: ”ei se ajan löytyminen itsensä kouluttamiseen mikään ongelma ole, minäkin kirjoitin väikkärini kun kaksi lastani olivat pieniä, ja hyvin meni.”

(se ääni, kun ei mennä jatkoon)

Ei tuommoista saa julkaista! Ainakaan ilman selitystä! Ensinnäkään väitöskirjan kirjoittamisen ympäriltä ei tarvitse riisua mystiikkaa jatko-opintoringin ulkopuolella, koska eihän se sittenkään ihan arkipäiväinen asia ole, vaan saisi olla ihailtavaa. Toisekseen ei tarvitse kenenkään antaa rakentaa normia, jonka mukaan pienten lasten äidit hyvin ehtii tehdä kaikenlaista ”hyödyllisempääkin” kuin esimerkiksi ihan vaan huolehtia pienistä lapsistaan. Sekin saisi olla ihailtavaa.

Ikinä et voi olla varma, mitä on taustalla sillä ihmisellä, jolle sanot että ”nyt vaan otat itseäsi niskasta kiinni ja x”. Pahimmassa tapauksessa se on sitä porukkaa, joka tottelee sinua, ja aloittaa vielä yhden uuden asian, johon sillä ehkä ei olisi resurssia tai joka vain sekoittaisi pakkaa entisestään.

Kunhan vaan yhdistelin tässä ohimennen kuulemiani kohtaloita.

Minä olen vieläkin aika puhki, vaikka töiden alkamisesta on jo viikkoja ja hommat alkaa rullata. Minulla on yksi pieni ja yksi isompi lapsi ja meitä on kotona kaksi aikuista. Leppoisaa on. Aika vähän on mitään, mitä pitäisi tehdä, mutta energiatasot nyt vaan ei silti salli ihmeempiä. Hyvä niin, en kaipaakaan muuta. Olen sama tyyppi, joka edellisen lapsen ollessa kolmevuotias käytännössä vastasi arjesta yksin, mukautui uusperheen isompien lasten akuutimpiin tarpeisiin, teki hirveästi töitä ja sitten vielä antoi paljon harrastuksille, ja silti koki, että ei ehkä tee/ole tarpeeksi.

Täytyykö sanoa ääneen? Ei elämä suorittamalla tule hyväksi.