Suomi ja suomalaisuus. Ai että tuntuu vaikealta tänä talvena kirjoittaa tällaisesta, kun ei ole taka-ajatuksia eikä rivinväliagendaa. Kunhan laitan sanoiksi. 

Tänään oli tunnilla kolme ihanaa irlantilaistyttöä, Carrie, Sarah ja Ashleigh, jotka oli EU-liikkuvuuden nimissä sijoitettu tänne Satakuntaan, ja jotka olivat ensin saapuneet lentokoneella Helsinkiin ja matkanneet sitten loppumatkan bussilla. Nyt majoittuvat siellä työpaikkani tarjoamassa kortteerissa, kunnes isompi kaupunki imaisee heidät loppuviikosta sisuksiinsa. Eivät ole syvät nekään syöverit, mutta onpahan vähän enemmän teini-ikäisille tekemistä semmoisissa maisemissa.

Suomalaisopiskelijat saivat esitellä itsensä, katsottiin kartalta, missä heidän kotikylänsä sijaitsevat ja samaa sovellusta käyttäen maisemia koulubussin ikkunasta, missä vaiheessa irlantilaisopiskelijat huudahtelivat ihmeissään. Kaupungistuminen ei Suomessa vielä ole absoluuttista, vaan maaseudullakin on edelleen elämää.

Seuraavaksi irlantilaisopiskelijat kysyivät, mitä suomalaisnuoret sitten tekevät iltaisin – olivat eilen illalla käyneet aistimassa tunnelmaa, eikä missään. Ollut. Ketään. Siis missä kaikki oli? Eikö kukaan lähde illalla ulos? Että mitä tekemistä täällä on? Suomalaiset huusivat yhteen ääneen: ei mitään! Suomalaiset tykkäävät olla kodeissaan.

Mutta missä te näette toisianne? Mitä te teette iltaisin? Meillä on mopoautot ja autot ja sitten me ajetaan kylälle ja mennään Yhden Kaupan parkkipaikalle ja kuunnellaan musaa ja nähdään kavereita. Ja sit on snapchatti. Nuoriso kyllä löytää lajitoverit, se on sisäänkirjoitettu koodi, jolla ne toimii ja joka on niille sosiaalisesti elintärkeä.

Sitten irlantilaiset esittelivät omat kotikulmansa ja sitten katseltiin Porin nähtävyydet eli baarit ja ruokapaikat – juoma ja ruoka yhdistävät kulttuurit – ja kyseltiin, mitä etkoilla tapahtuu ja mitä baarin jälkeen ja kauhisteltiin suomalaisten aterioiden hintoja ja ihmeteltiin irlantilaista hintatasoa, vaikka tupakka onkin kalliimpaa. Kartoitettiin ripsihuollon hintoja eri maissa ja puhuttiin siitä, onko 16-vuotias oikeasti valmis tekemään valintoja ammatinvalinnan suhteen vai olisiko sittenkin parempi juttu odottaa vielä pari vuotta. Ja sitten irlantilaiset kysyivät, että saavatko suomalaiset tippiä, ja todettiin, että tarjoilijat saavat ehkä, mutta muilla aloilla ei kyllä, ja irlantilaiset kertoivat, että heillä päin, toisaalta palkkarakenteesta johtuen ja toisaalta siksi, että sitä pidetään kohteliaana, hyvän työn tekijä odottaa saavansa ja usein saakin tippiä.

Päästiin kulttuurieroihin. Meillähän palkka kuuluu maksaa, jos niin on sovittu, vaikka työntekijä lähinnä kaivelisi nenäänsä työajalla. Sopimus on Sopimus. Saavutetuista eduista pidetään kiinni, ja työnantaja eli yrittäjä on aina lähtökohtaisesti pahis ja ahne, vaikka nyt sitten jääkin mielummin itse palkatta, kun tarjoaa toiselle työpaikan taatakseen itselleen jotain vapaa-aikaa… Anteeksi. Mutta irlantilaiset siis kertoivat, että varsinkin joulukuussa, kun ihmiset haluavat muistaa niitä, jotka ovat olleet kilttejä ja korvaamattomia heille, tippien määrä ylittää varsinaisen palkkasumman.

Irlantilaiset halusivat oppia vähän suomea. ”Tuu tänne”, oli hyvä, ja ”kana” ja ”minä rakastan” ja ”mis on vessa?” opeteltiin. Ja sitten ”kiitos”. Ja sitten tuli ongelma. And ’please’, what’s ’please’? No. Siinäpä onkin ongelma, selitin. Suomen kielessä ei ole sellaista sanaa. Meillä kotona opetellaan, että ”saisinko”, mutta senkin on ’could I have’ eikä ’please’ . Ja muutaman vuoden kestäneen pitkittäisen kenttätutkimukseni perusteella voin todeta, että tuota fraasia ei opetella joka kodissa. Really?! We say ’please’ a lot. Niin sanottekin, tiedän, ja tässä työssä yritän sitä kovasti kertoa opiskelijoille. Mutta tiedättekö mitä: ne eivät kaikki ymmärrä, miksi niiden pitäisi sanoa niin. Whoa, that’s strange. Eikö olekin? Mulla on opiskelijoita, jotka ovat sitä mieltä, että kohteliaisuudet on turhuutta, ja että jos heistä ei tunnu siltä, että he haluavat olla ystävällisiä jollekin, niin heidän ei tarvitse sellaista esittää, sehän olisi suunnilleen valehtelua.

Tästä sain aasinsillan yhteen luottoesimerkkiini, joka tosin uhkaa pahasti vanheta, kun ei kohta enää makseta käteisellä. Suomalainen voi(si) mennä pankkiin ja sanoa ’mä tartten rahaa’. Kukaan ei sitä kauheasti ihmettelisi. Mutta jos se menee muualla pankkiin ja sanoo ’I need money’, jo painaa virkailija hälytysnappia ja alkaa toimimaan hyvin hitaasti aikaa voittaakseen, jotta poliisit ehtisivät paikalle, ennen kuin ryöstäjä pääsee tekemään tuhoa. Sen sijaan, jos suomalainen on vähän sivistynyt ja opiskellut kieliä ja kulttuuria, ja sanookin ’I need money, please’, hän saattaa vaikuttaa vähän oudolta, muttei kuitenkaan enää yhtään uhkaavalta. Yeah, that’s it, vahvistivat irlantilaiset. Voihan sitä olla sanomatta please, mutta siitä tulee tosi tyly fiilis, niinkun haluisit sanoa, että älä sä vaan puhu mulle bitch. Ja se on kyllä outoa. Siitä tulee paha mieli kaikille. It’s much nicer to say ’please’, like, because that just makes everybody happier, and it’s nice to be nice, isn’t it?

Näin on. Ne on ne pienet asiat, pienet sanat, ja se, että haluaa toisille hyvää eikä pelkkiä ikäviä totuuksia. Se ei ole valehtelua vaan kohteliaisuutta, toisten huomioon ottamista ja hyvän kiertoon pistämistä. On kiva olla kiva, ja se riittää syyksi.