Emil ”Saksikäsi” Cedercreutz

IMG_5957.JPG

Parin viikon takainen kartanovierailu poiki heti suunnitelman lähteä tutustumaan omalta kohdaltani käymättä jääneeseen, kartanonpojan satakuntalaisnuorison ihmetykseksi ja sivistykseksi tarkoittamaan museoon. Kokoonpano oli kaksi äitiä, yksi koululainen ja kaksi päiväkoti-ikäistä.

Emil Cedercreutzin museo löytyy kauniista mäntymetsiköstä Kokemäenjoen rannan mukaisesti mutkittelevan Satakunnantien varrelta. Itse saan ilonhykerryksiä jo pelkästään tien varsia ihastellessani: vanhoja rakennuksia ja sellaista kylänraitin tunnelmaa, jonka jokainen varmaan jossain sisimmässään tunnistaa, vaikka olisikin elämänsä kaupunkimaisemmassa ympäristössä viettänyt. Hiljaista tosin on.

Hiljaista ei ole enää, kun saamme lapset museon kassalle asti. Alle 18-vuotiaat eivät maksa mitään (aikuiselta veloitetaan 5€ tai Museokortilla ei mitään) mutta vaativat paljon: ”Patsaita! Kato, patsaita! Mennään tonne! Eikun mennään tänne! Äiti tuu jo!” Aikuiset tykkäisivät verkkaisemmasta tahdista, mutta luottavat siihen, että vauhdikkaammastakin käynnistä jää pieniin muisteihin jälkiä. Ainakin se lapsi, joka ei ole minun, osaa heti kauniisti arvostaa museota: ”Tämä on hieno paikka.”

Itse haukon henkeäni. Tämä on kuin live-infoversio Koiramäen talosta, joka, kuten tiedätte, on punkalaidunlaisen Yli-Kirran talon inspiroima: herra C. on kerännyt koko suomalaisen ihmisen elämän tykötarpeet kalastukseen, metsästykseen, viljanviljelyyn, rakentamiseen, ruoan- ja vaatteenvalmistukseen ja liikkumiseen liittyen. Ainakin. Yritän saada vanhemman tyttären ällistymään selittämällä omaa ihailuani ääneen: ”Aattele, joku on ite tehny nää kaikki tavarat!” ”No nii: yleensä kaikki tavarat tekee joku.” Mutta siis että miten osasivatkin! Piti osata! Ei saatu kaupasta! Ja sitten piti vielä niillä itse tehdyillä työkaluilla osata itse tehdä ne purjelaivat (semmoinenkin löytyy) ja saappaat ja ruoat ja muut. Ite. Ja edelleen periaate on sama, mutta harva jaksaa nähdä sitä vaivaa, että tekisi itse, mutta eipä myöskään saa tunnetta siitä, että on oman elämänsä hallitsija. Se on surullista. Minussa heräsi Maahenki, arvostus arkista maatyötä kohtaan, juuri kuten Cedercreutz tavoittelikin: ”ylistyslaulu maan, auringon ja ihmisen yhteistyölle”.

Eikä siinä siis vielä kaikki. Emil Cedercreutz on yksi tunnetuimpia suomalaisia siluettitaiteilijoita, mutta erityisen tunnettu tietenkin työstään kuvanveistäjänä. Käsillä tekemistä ja aikaansaamista sekin! Museossa on esillä hurja määrä Cedercreutzin tuotantoa, enkä tietenkään muista kaikkien teosten nimiä, mutta sen muistan, että luonnollisessa koossa kuvatun sirkushevosen vieressä sitä tuntee itsensä aika pieneksi, monessa mielessä. Esillä on myös miehen itse keräämää taidekokoelmaa. Hyvää kamaa.

Sitten on vielä taiteilijan oma koti, Harjula, joka pelästytti kolmevuotiaan räväkällä sisustuksellaan (jääkarhun- ja tiikerintaljat mattoina), mutta oli muuten kyllä ihan uskomattoman yltäkylläinen ja mykistävän riemastuttava. Minä menen takaisin ilman lapsia tai sitten, kun osaavat vähän pysähtyä. Tunti ei riittänyt minulle tämän museokokonaisuuden ällistelyyn.

Taiteilijakodin ovessa lukee ”memento vivere” ja koko museon viesti siitä, että tavallinen elämä on ihmisen parasta aikaa ja uskomaton seikkailu, jos sen sillä tavalla osaa ottaa, on muutenkin niin ajankohtainen, etten kestä. Cedercreutz aloitti esineiden keräämisen Maahengen temppeliä varten vuonna 1916, sata vuotta sitten. Ihan kuin olisin muutenkin tässä tullut viime aikoina ajatelleeksi, että vaikka maailma muuttuu, niin ihmiset pysyvät aika lailla samanlaisina sukupolvesta toiseen…

Museon kahvila oli kiinni näin talviaikaan. Kävimme itseleivotulla pullalla ja täytetyllä ruisleivällä ja kahvilla ja pillimehulla Harjavallan uimahallin Kahvila Vannassa. Sitäkin voin suositella. 

IMG_5950.JPG

Hyvinvointi Mieli Suosittelen

Lapsiperhematkakohde: Ikaalinen

Olen reissannut päiväuni-ikäisten kanssa sekä koti- että ulkomailla (esim. Espanjassa, Norjassa, Itämerellä ja Hämeenlinnassa), ja pidän sitä yhtenä henkisesti rankimmista matkustusmuodoista, vaikka pysyttäisiinkin ihan länsimaisella mukavuusalueella. Haastavuus syntyy siitä, että et aikuisena todellakaan ole vastuussa vain itsestäsi, vaan joudut jatkuvasti monitoroimaan asioita, jotka normaalissa arjessakin voivat tuottaa päänvaivaa: toisen ihmisen sisäistä vireystilaa, jota voidaan säädellä ruoalla, juomalla, levolla ja virikkeillä – ja mikä säätely on yksiselitteisesti oma hommasi, ei kenenkään muun. Sen lisäksi olisi kiva, että itselläkin olisi mukavaa, eli suhteellisen helppoa hoitaa edellä mainittu säätelytehtävä melko eleettömästi ja lisäksi pystyä tekemään se niin, että omat ruoat, juomat, levot ja virikkeet osuisivat kohdilleen samanaikaisesti.

On se sitten oma ikä, lasten ikäero tai yksinkertaisesti useamman kuin yhden lapsen logistiikka, joka saa miettimään useampaan otteeseen sitä, mihin kannattaa ylipäätään lähteä, jos haluaa pitää kokonaisuuden plussan puolella, lopputulos on kuitenkin sama. Ei viitsi tehdä asioita liian vaikeasti. Ulkomaille olisi kiva lähteä, mutta viikon lomaa ei halua eikä pysty käyttämään sellaiseen, kun kotonakin pitäisi saada hengailla ja hengähdellä. Enkä kuulu niihin ihmisiin, jotka matkustavat lähinnä saadakseen kerskailuaineistoa, vaan haluan olla itse sellaisessa mielentilassa, että jaksan oikeastikin kokea jotain. Laivareissut on aina niin nähty, ja vaikka lapsilla kuitenkin olisi kivaa ja jännää, niin oma kokemus jää helposti leikkihuoneessakyyköttämisvuorojen välillä pikaisesti suoritettuun kauppojen läpi huokailuun ja ruoan hinta-laatusuhteen moittimiseen. Eikä niitä viinejäkään jaksa sieltä kotiin määräänsä enempää roudata. Yleensä kuitenkin pullo kerrallaan juodaan, ja sen verran voi hakea lähempääkin. Niin. Meiltä on matkustajasatamiin aika pitkä automatka. Paikallaan istuminen ei ole herkkua aikuisille eikä lapsille.

Tulee rouva V. ja ehdottaa parin yön reissua Ikaalisten kylpylään. Kaksi äitiä, kaksi kahdeksanvuotiasta ja yksi kolmevuotias. Moneen kertaan mainioksi todettua seuraa. Majoitus huoneistohotellissa, josta pääsee jännää lasiputkikäytävää pitkin kylpylärakennukseen, joka on lasten silmissä ihan kuin laiva, mutta leikkihuoneet eivät aiheuta ahtaanpaikankammoa. Ja se kylpylä. Ja ne ulkoilumahdollisuudet ja kaunis järvimaisema. Ja päärakennuksen palvelut. Ja jos ei ruoan hinta-laatusuhde miellytä, voi kylillä käydä kaupassa ja kokkailla itse apartementoksen pikkukeittiössä kuin etelässä ikään. Irti rutiineista, mutta kuitenkin mahdollisuus rytmin ylläpitämiseen. Ja kaikki tämä vain tunnin päässä kotiovelta!

Olin ihan nolo, kun tajusin, miten olen jotenkin täysin jättänyt huomioimatta tämän lomailumuodon. Suomi on hieno paikka, sitä kannattaa käydä katselemassa. Matkailu kotimaassa tulee sitäpaitsi meille halvemmaksi, mutta tukee kuitenkin myös meidän työllisyyttämme ja kylien elinvoimaisuutta. Ihan yhtä hyvin pääset irti arjesta vieraassa maakunnassa kuin vieraassa maassa. Eikä tule kotiinpaluustressiä tai kulttuurishokkia missään suunnassa.

(Satakuntaliitto! Mulla on konsepti, jossa Satakuntaa aletaan markkinoimaan Suomen Kaliforniana: rento meininki, lähiruoka ja mieletön luonto. Missä muualla tässä maassa voi chillailla rannalla surffaajia bongaillen tai harrastaa kaikenlaista taidetta ja kulttuuria, syödä oikeasti lähellä tuotettua, monipuolista ja tuoretta ruokaa ja kulkea yhtä monimuotoisissa maisemissa kuin täällä meillä? Ilman ruuhkia ja kiirettä. Tätä ihmiset haluavat. Tarjotkaa se niille. Laittakaa päälle vähän sampanjaa ja glitteriä ja vaahtokarkkia, niin tulevat juosten – tai lentäen.)

syra.jpg

En ottanut julkaisukelpoisia kuvia, koska olin lomalla kolmevuotias huollettavana. Menkää ite kattomaan.

Kulttuuri Lasten tyyli Vanhemmuus Matkat