Olen reissannut päiväuni-ikäisten kanssa sekä koti- että ulkomailla (esim. Espanjassa, Norjassa, Itämerellä ja Hämeenlinnassa), ja pidän sitä yhtenä henkisesti rankimmista matkustusmuodoista, vaikka pysyttäisiinkin ihan länsimaisella mukavuusalueella. Haastavuus syntyy siitä, että et aikuisena todellakaan ole vastuussa vain itsestäsi, vaan joudut jatkuvasti monitoroimaan asioita, jotka normaalissa arjessakin voivat tuottaa päänvaivaa: toisen ihmisen sisäistä vireystilaa, jota voidaan säädellä ruoalla, juomalla, levolla ja virikkeillä – ja mikä säätely on yksiselitteisesti oma hommasi, ei kenenkään muun. Sen lisäksi olisi kiva, että itselläkin olisi mukavaa, eli suhteellisen helppoa hoitaa edellä mainittu säätelytehtävä melko eleettömästi ja lisäksi pystyä tekemään se niin, että omat ruoat, juomat, levot ja virikkeet osuisivat kohdilleen samanaikaisesti.

On se sitten oma ikä, lasten ikäero tai yksinkertaisesti useamman kuin yhden lapsen logistiikka, joka saa miettimään useampaan otteeseen sitä, mihin kannattaa ylipäätään lähteä, jos haluaa pitää kokonaisuuden plussan puolella, lopputulos on kuitenkin sama. Ei viitsi tehdä asioita liian vaikeasti. Ulkomaille olisi kiva lähteä, mutta viikon lomaa ei halua eikä pysty käyttämään sellaiseen, kun kotonakin pitäisi saada hengailla ja hengähdellä. Enkä kuulu niihin ihmisiin, jotka matkustavat lähinnä saadakseen kerskailuaineistoa, vaan haluan olla itse sellaisessa mielentilassa, että jaksan oikeastikin kokea jotain. Laivareissut on aina niin nähty, ja vaikka lapsilla kuitenkin olisi kivaa ja jännää, niin oma kokemus jää helposti leikkihuoneessakyyköttämisvuorojen välillä pikaisesti suoritettuun kauppojen läpi huokailuun ja ruoan hinta-laatusuhteen moittimiseen. Eikä niitä viinejäkään jaksa sieltä kotiin määräänsä enempää roudata. Yleensä kuitenkin pullo kerrallaan juodaan, ja sen verran voi hakea lähempääkin. Niin. Meiltä on matkustajasatamiin aika pitkä automatka. Paikallaan istuminen ei ole herkkua aikuisille eikä lapsille.

Tulee rouva V. ja ehdottaa parin yön reissua Ikaalisten kylpylään. Kaksi äitiä, kaksi kahdeksanvuotiasta ja yksi kolmevuotias. Moneen kertaan mainioksi todettua seuraa. Majoitus huoneistohotellissa, josta pääsee jännää lasiputkikäytävää pitkin kylpylärakennukseen, joka on lasten silmissä ihan kuin laiva, mutta leikkihuoneet eivät aiheuta ahtaanpaikankammoa. Ja se kylpylä. Ja ne ulkoilumahdollisuudet ja kaunis järvimaisema. Ja päärakennuksen palvelut. Ja jos ei ruoan hinta-laatusuhde miellytä, voi kylillä käydä kaupassa ja kokkailla itse apartementoksen pikkukeittiössä kuin etelässä ikään. Irti rutiineista, mutta kuitenkin mahdollisuus rytmin ylläpitämiseen. Ja kaikki tämä vain tunnin päässä kotiovelta!

Olin ihan nolo, kun tajusin, miten olen jotenkin täysin jättänyt huomioimatta tämän lomailumuodon. Suomi on hieno paikka, sitä kannattaa käydä katselemassa. Matkailu kotimaassa tulee sitäpaitsi meille halvemmaksi, mutta tukee kuitenkin myös meidän työllisyyttämme ja kylien elinvoimaisuutta. Ihan yhtä hyvin pääset irti arjesta vieraassa maakunnassa kuin vieraassa maassa. Eikä tule kotiinpaluustressiä tai kulttuurishokkia missään suunnassa.

(Satakuntaliitto! Mulla on konsepti, jossa Satakuntaa aletaan markkinoimaan Suomen Kaliforniana: rento meininki, lähiruoka ja mieletön luonto. Missä muualla tässä maassa voi chillailla rannalla surffaajia bongaillen tai harrastaa kaikenlaista taidetta ja kulttuuria, syödä oikeasti lähellä tuotettua, monipuolista ja tuoretta ruokaa ja kulkea yhtä monimuotoisissa maisemissa kuin täällä meillä? Ilman ruuhkia ja kiirettä. Tätä ihmiset haluavat. Tarjotkaa se niille. Laittakaa päälle vähän sampanjaa ja glitteriä ja vaahtokarkkia, niin tulevat juosten – tai lentäen.)

En ottanut julkaisukelpoisia kuvia, koska olin lomalla kolmevuotias huollettavana. Menkää ite kattomaan.