Minun aamuihini kuului aina sanomalehti. Ensin Hesari, sitten Aamulehti, sitten Satakunnan Kansa. Välillä taas pätkä Hesaria, ikävöintiä, mutta myös ymmärrystä siitä, ettei ole mitään järkeä paneutua täältä satojen kilometrien päästä usean kymmenen päivittäisen sivun verran pääkaupunkiseudun paikallisiin eli täältä katsoen suloisen yhdentekeviin vaikka sinänsä ihan ajatuksiaherättäviin mutta söpöihin ongelmiin ja ratkaisuihin.

Yritin myös katsoa säännöllisesti televisiouutisia ja koin pientä syyllisyyttä siitä, etten siinä onnistunut. Radiota en juuri kuuntele kuin autossa, ja koska ajan vähän, kuuntelen radiota ja radiouutisiakin vähän. Pysyin kuitenkin oman määritelmäni mukaan sivistyneenä ihmisenä, kun seurasin maailman menoa sanomalehden toimittajien vinkkelin kautta.

Paikallinen painotalo kävi vanhanaikaiseksi ja Satakunnan Kansaa alettiin painaa kaukana, minkä vuoksi se ei ehtinyt meille ennen töihin lähtöä, ja koska sanomalehti kuuluu aamuun, vaihdoimme digilehteen. Pahoittelut lehdenkantajille. Digilehti on ookoo, vaikkei se tuoksukaan kylmänä aamuna ihanalta ja herätä jotain muistoa lapsuudesta.

Niin kauan, kun Kerttu vielä nukkui aamupäikkärit ja minä olin kotona ja Veera oli eskarissa, minulla oli se tarunhohtoinen, päivittäinen aamuhetki, jolloin sain istua rauhassa keittiön pöydän vieressä lehteä lukien. Sitten loppui eskari ja tuli muutto ja alkoi remontti ja kesäloma ja hässäkkä eikä lehteä aina joka päivä muistanutkaan lukea eikä se sittenkään salamannopeasti tyhmentänyt minua, ja sitten luin lehden enää viikonloppuisin kunnes en sitten enää silloinkaan. Ja yllättävän hyvin pysyn edelleen kärryillä tärkeistä asioista, koska sosiaalisessa mediassa kohistaan myös niistä, ainakin, jos seuraan fiksuja ihmisiä. Tosin sosiaalinen media on niin kohiseva, että välillä fiksutkin ihmiset alkavat ärsyttää, kun kärpäsistä tulee härkäsiä ja oikeat härkäset ovat niin vaikeita käsitellä, että niistä ei saada kohinaa aikaiseksi, vaikka pitäisi.

Onneksi opiskelin aikoinani tiedotusoppia. Silloin jo opin, että kaikki tieto muuttuu välittyessään; kaikki tiedonvälitys on rikkinäisen puhelimen leikkimistä. Ei joku tieto ole arvokkaampaa kuin toinen vain siksi, että se huudetaan kovempaa. Aleppossa ei ollut hyvä meininki vuosi sittenkään, mutta jostain syystä nyt juuri kaikkien pitää olla tietoisia siitä, että nyt siellä ei ole hyvä meininki. Kun kaikki kiljuvat samaan aikaan, että tämä on tärkeää, mikään ei enää ole tärkeää.

Paitsi rakkaus. Ja siitä johtuen se, että ihmisen tehtävä on huolehtia itsestään huolehtimalla toisista, joista ei voi huolehtia, ellei huolehdi itsestään. Suuressa mittakaavassa klikkaukset ja naseva keskustelu ajankohtaisista aiheista on aivan yhdentekevää, elleivät ne selkeästi tähtää ihmisten keskeisen hyvinvoinnin lisäämiseen.

Minä onnittelen itseäni siitä, että ehdin nykyään lukea enemmän kaunokirjallisuutta. Suunnittelen myös Suomen Kuvalehden tilaamista. Ainakin viime tilausjakson aikaan sitä vielä toimitettiin, eikä vaan täytetty mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon huomiota huutavilla artikkelintapaisilla.